Eräästä asiasta tahdon nyt kuitenkin lausua sanasen. Toivomme, että meille ei lähetettäisi materiaalia pdf-muodossa. Miksikö? No, tässä perustelut:

Pdf on julkaisuformaatti. Se on siis suunniteltu siten, että tiedostoja on hankala, ellei mahdoton muokata eikä niille ylipäätään pysty tekemään oikein muuta kuin lukemaan ne ruudulta. Lehteen tai antologiaan tulevan materiaalin kohdalla taas on ensiarvoisen tärkeää, että tekstiä nimenomaan pystyy editointivaiheessa muokkaamaan (ts. lisäämään punakynämerkintöjä), ja julkaisuvaiheessa se täytyy pystyä lataamaan taitto-ohjelmaan. Pdf:lle ei pysty tekemään kumpaakaan.

Emme hylkää meille lähetettyjä pdf-muotoisia tekstejä, vaan toki luemme ne ja kerromme mielipiteemme. Mutta vastaukseksi pdf:n lähettäjä saa aina pyynnön lähettää sama teksti .doc- tai .rtf-muodossa. Kannattaa siis säästää sekä itseltään että toimitukselta tämä vaiva, ja lähettää materiaali jo valmiiksi näissä formaateissa.

Totean heti alkuun sen, että tottahan toki pidän myös hyvästä kaunokirjallisuudesta, sellaisesta, joka käsittelee yleisinhimillisiä aiheita hyvien henkilöhahmojen ja vetävän juonen avulla. Hyvä tarina on hyvä tarina, ja hyvä kirja on hyvä kirja.

Scifin (mukaan lukien teknotrillerit, kuten Clancyn, Crichtonin ja Remeksen tuotanto) suhteen minulle kuitenkin riittää se, että teos sisältää kiehtovan spekulaation. Nautittavuutta ei heikennä se, vaikka hahmot olisivat yksiulotteisia ja loppuratkaisunkin arvaisi jo ensimmäisellä sivulla – matka on päämäärää tärkeämpi. Itse asiassa, jos esitellään spekulaatiota, on ehkä parempikin jättää hahmot ja juoni sivuseikoiksi, keskittyä itse asiaan eikä yrittää ahtaa kaikkea samaan pakettiin.

Ymmärrän, etteivät kaikki koe asiaa samalla tavalla. Se, että voin pitää kuivakammastakin teknotrilleristä, johtuu siitä, että minua kiinnostaa itse asia. En voi itselleni mitään sen suhteen, että kirja tuntuu tylsältä, jos se käsittelee aihetta, josta en ole sillä hetkellä kiinnostunut. Tietysti on olemassa poikkeuksia, joissa kirjoittaja onnistuu vakuuttamaan minut käsittelemänsä aiheen kiehtovuudesta, kaikista vastusteluistani huolimatta. Toisaalta kiinnostava aihe on vetävä tekijä aivan sellaisenaan, kaipaamatta ympärilleen sen enempiä koristeita.  Ehkä tästä syystä yleisinhimillisiä aiheita käsittelevät kirjat ovat niin suosittuja, kun useimmilla lukijoilla on omakohtaista kosketuspintaa aiheeseen.

Mitä scifi on?

Scifi tulee sanoista science fiction, vapaasti suomennettuna tieteiskuvitelma. Englanninkielisissä maissa tehdään kuitenkin ero erilaisten tieteiden välillä. “Koviin” luonnontieteisiin viitataan sanalla science, ja “pehmeisiin” tieteisiin sanalla arts. Niinpä scifin täsmällisempi suomennos voisi olla “luonnontieteellinen kuvitelma”.

Näin helpolla scifin suhteen ei kuitenkaan päästä. Jo genren syntyä määrittelevät teokset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Mary Shelleyn “Frankenstein” on yleisen käsityksen mukaan ensimmäisiä scifi-genreen luettavia teoksia, vaikka ensimmäisenä “oikeana” scifi-kirjailijana pidetään Jules Verneä. Kun vielä huomioidaan se, että kustantajat ja suuri yleisö ovat laskeneet scifiksi suurin piirtein kaiken sen, missä on sädease tai avaruusalus, ja lisäksi lukemattoman määrän teoksia ilman niitä, niin ei liene ihme, ettei scifi ole pitkään aikaan tarkoittanut sitä, mitä lyhenteen muodostavista sanoista voisi päätellä.

Scifille genrenä ei tietenkään ole lainkaan haittaa siitä, että siihen luetaan mukaan sellaisia klassikkoteoksia kuin vaikkapa Orwellin “1984″ ja Bradburyn “Fahrenheit 451″. Luonnontieteellisiksi kuvitelmiksi niitä on kuitenkin hyvin hankala määritellä, josta syystä kehitettiinkin termi “kova scifi” erottamaan luonnontieteelliset spekulaatiot muusta scifiksi lasketusta kirjallisuudesta.

Minulle itselleni scifi tarkoittaa sitä, minkä monet muut sijoittavat termin “kova scifi” alle. Minulle scifi tarkoittaa teosta, jossa esiintyy numeroita ja mittayksikköjä, ja jossa liitteet ja lähdeviitteet muodostavat puolet teoksesta. Niinpä tämän artikkelin otsikko kuuluukin yleisemmin hyväksyttyjen luokitusperiaatteiden perusteella: “Minne kova scifi katosi?”

Tuoreita lihapullia ja homeista muusia

Kovaa scifiä ei ole koskaan kirjoitettu kovin paljoa, ja siitä on jo pitkä aika, kun pelkällä tieteellisellä spekulaatiolla sai kustannussopimuksen ja maailmanlaajuisen myynnin. Ei voi kuitenkaan sanoa, että kovan scifin katoaminen kirjallisuuden kartalta olisi minkäänlainen tappio kirjallisuudelle. Allekirjoitan Michael Moorcockin näkemyksen siitä, että uusia ideoita on helpompi pukea kaunokirjalliseen muotoon ottamalla fantasianomaisempi lähtökohta. Onnistuminen on helpompaa, kun näyttämön voi rakentaa tarinan ehdoilla eikä toisin päin.

Ihmiselämän ilot ja surut ovat aiheita, jotka eivät tavallaan vanhene koskaan. Ajan kuluessa samat tarinat esitetään erilaisilla näyttämöillä. Kestävistä aineksista keitetyllä maukkaalla tarinalla on mahdollisuudet kestosuosikiksi, tarinaksi, jonka yhä uudet sukupolvet lukevat. Alitajunnasta ponnistavat aiheet ovat nekin hyvin kestävää laatua, kuten kansanperimään jääneistä saduista ja legendoista voidaan päätellä.

Toisaalta tekniset spekulaatiot ovat aiheita, jotka vanhenevat nopeasti, riippumatta siitä, osoittautuuko spekulaatio napakympiksi vai hudiksi. Spekulaation varaan rakennettu tarina ei kykene houkuttelemaan yhä uusia sukupolvia lukijakseen, sillä sen keskeiset osat voidaan tiivistää vaikkapa Wikipedian sivuksi keskustelua varten. Parhaimmillaan, skenaarion osuessa, siihen viitataan aiheesta keskustellessa, useimmat kuitenkin hautautuvat armeliaan unohduksen syövereihin.

Yritys kirjoittaa kaunokirjallisesti kestävä tekninen spekulaatio on siten kirjallinen itsemurha. Yleisinhimillinen, aikaa kestävä sanoma, joka on yhdistetty nopeasti pilaantuvan teknisen spekulaation kanssa, on analogisesti suunnilleen sama kuin tarjoilisi tuoreita lihapullia homehtuneen muusin kera. Vaikka lihanpullat olisivat edelleen kuinka maukkaita tahansa, ei niitä kukaan kuitenkaan söisi.

On siis parempi tarjoilla pitkään säilyvät ja nopeasti pilaantuvat ainekset erikseen. On parempi kirjoittaa tekninen spekulaatio omana teoksenaan, ja virittää kestoaineksille säilytystä kestävä näyttämö.

Kirjallisuudesta keskusteluksi

Kovan scifin kulta-aikoina sillä oli merkitystä tieteen ja tieteellisten spekulaatioiden popularisoinnissa. Popularisoinnin tarve ei ole muuttunut mihinkään, mutta nykyään siihen on olemassa tehokkaampiakin keinoja kuin kirjallisuus.

Minä itse saan ison osan kovan scifin päivittäisestä annoksesta erilaisista verkkolähteistä – keskustelufoorumit, blogit sekä erilaiset tiedemaailman tapahtumia uutisoivat lähteet. Tällaiset mediat ovat omiaan nopeasti muuttuvalle ja hetkessä vanhenevalle ainekselle. Kirjoittajan ei tarvitse keksimällä keksiä hahmoja ja juonta, ja yrittää ahtaa spekulaatiota kertomakirjallisuuden rajoihin. Kirjan kirjoittaminen samoista aiheista on hukkaan heitettyä aikaa.

Siitä huolimatta nautin edelleen, jos käteeni osuu kirja, joka ensisijaisesti esittelee teknisiä spekulaatioita konkreettisessa, käsin kosketeltavassa muodossa. Kovalla scifillä on edelleen mahdollisuus luodata sitä, miten tekninen kehitys voi vaikuttaa ihmisen arkielämään, ja esitellä se helposti pureskeltavassa muodossa.

Kultakuoriainen #4. Barbaariteemainen nelosnumero ilmestyy kevättalven aikana. Deadline on tammikuun lopussa, joten vielä ehtii mukaan!

Kultakuoriainen #5. Dekkarinumero, deadline juhannuksena. Ilmestymistä on kaavailtu alkusyksylle. Pari novellia on jo saatu, mutta lisää tarvitaan! Yliluonnollista dekkaria, avaruusdekkaria, fantasiadekkaria, synkän tulevaisuuden dekkaria, lovecraftilaista dekkaria tai mitä sitten kirjoittajat ikinä keksivätkin, tyyliltään perinteistä, kovaksi keitettyä tai vaikkapa humoristista. Myös rikokset voivat olla murhia tai jotain aivan muuta, spekulatiivisissa maailmoissa vaihtoehtoja on rajattomasti.

Punainen antologia. URS on toki poliittisesti sitoutumaton, mutta tulevien kunnallisvaalien kunniaksi päätimme silti julkaista työläisteemaisen yhteiskunnallisen antologian. Teemaa voi toki käsitellä monilla tavoin, eikä novellien välttämättä tarvitse olla poliittisia, vaikka sekin on sallittua, tai edustaa mitään tiettyä poliittista kantaa. Jonkinlainen työhön tai työläisyyteen liittyvä taikka yhteiskunnallinen teema on kuitenkin syytä olla. Antologia ilmestyy näillä näkymin painettuna. Deadline elokuun lopussa.

Maailmanloppuantologia. Vuoden viimeinen julkaisu käsittelee loppuvuoden kuumaa aihetta eli lähestyvää maailmanloppua. Tarkempi aihe on vapaa, kunhan liittyy maailmanloppuun. Deadline on lokakuun lopussa, ilmestymispäivä 22.12.2012 eli päivää maailmanlopun jälkeen. (On toki teoriassa mahdollista, että teemme turhaa työtä tämän antologian kanssa…)

Lisäksi keväällä tullaan julkaisemaan nyt jo koottu ja viimeistelyvaiheessa oleva painettu miniantologia ihmisten ja erilaisten olentojen kohtaamisesta (nimi on edelleen työn alla), ja kesän Finnconissa ilmestyy sitten avaruusaiheinen laajempi antologia, jonka nimeksi on näillä näkymin tulossa Tiamatin värit. Ainakin kuusi julkaisua saadaan siis kokoon tänäkin vuonna. Eikä sovi unohtaa URS-kirjoituskilpailua, jonka satoa pyritään myös julkaisemaan tämän vuoden aikana joko Kultakuoriaisen kilpailunumerona tai omana antologiana.

Kuten perinteisiin kuuluu, moni tarina esittelee tavalla tai toisella totalitaarisen yhteiskunnan. Christine Thorelin Mielen kuvissa kiellettyä on mielikuvituksen käyttö – mikä tietenkin on ongelmallista, koska käytännössä kaikki kuvittelevat olemattomia. Seppo Kallio taas esittää Lottovoittajien laaksossa hupaisan painajaismaisen vision siitä, millaiseen suuntaan työelämä voi kehittyä. Mixu Laurosen Kupolipuisto edustaa ekologista näkökulmaa, mutta ei aivan totutulla tavalla – novellin maailmassa ei ole lainkaan liioiteltua puhua “ekofasismista”. Markus Harjun Rääsymies-novellissa ihmisiä jaotellaan taloudellisen aseman perusteella, mutta kaikeksi onneksi myös köyhillä on salaperäinen puolustajansa.

Lucilla Linin Tämä kaupunki on vapautettu sijoittuu maailmaan, jossa kaksi totalitaarista järjestelmää ovat juuttuneet tuhoavaan sisällissotaan, ja jalkoihin jäävät tavalliset ihmiset selviytyvät miten parhaiten taitavat. Novelli kuuluu samaan jatkumoon kuin Uusrahvaanomaisia tarinoita #1:ssä julkaistu Pelkuri. Stig-Peter Lundin Viimeinen kaukopartiomies taas kuvaa epidemian tuhoamaa maailmaa, jota vanhan hallinnon rippeet pyrkivät vakauttamaan kyseenalaisin keinoin. Eräänlainen tuhon jälkeinen maailma on myös omassa tarinassani Teräskukkia. Tämä jo joskus lukioaikoinani Waltarin runosta inspiraationsa saanut tarina kuvaa yhteiskuntaa, jossa rikkaat ovat eristäytyneet omille alueilleen ja niiden ulkopuolella vallitsevat pelkät vahvemman lait. (Hieman valoisamman kurkistuksen samaan maailmaan tarjoaa Pimeyden reunalla-antologiassa julkaistu Konemies hankkii elämän.)

Antologia on ladattavissa ilmaiseksi täältä.

Joulunpyhiä keventämään ilmestyi myös kesäisen Puska-lehden talvinen vastine Kinos (vaikka oikeastaan, kuten eräs kommentoija jo totesi, vallitsevaan säähän sopisi paremmin “Loska”). Kinokseen voi sukeltaa täällä.

Dekkarinumero ilmestyy näillä näkymin syksyllä 2012. Numeroon haetaan erilaisia tavalla tai toisella spekulatiivisia dekkareita. Tyyli, teema ja ympäristö ovat tässäkin vapaat, tarinoissa voi hyödyntää vapaasti scifi-, fantasia- ja/tai kauhuelementtejä, ja murhamysteerien lisäksi voidaan toki ratkoa muitakin rikoksia. Yliluonnollisia dekkareita, scifidekkareita, fantasiadekkareita, synkän tulevaisuuden dekkareita, lovecraftilaisia dekkareita… mahdollisuuksia on monenlaisia. Deadline on juhannuksena 2012.

*

Muutkin kuin näihin teemoihin liittyvät novellit ovat toki tervetulleita. Kaikilla tulevilla numeroilla ei ole erityistä teemaa, vaan myös “sekalaisia” numeroita tullaan julkaisemaan jatkossa esim. kesä- tai joulunumeroina, mikäli materiaalia kertyy tarpeeksi.

Kirjoittajien kannattaa toki myös muistaa myös URS-kilpailu, jonka deadline on 2.4.2012. Aiemmin julkaisemattomat urs-henkiset tekstit pääsevät kilpailemaan palkinnoista, maineesta ja kunniasta – tosin tietysti vain, jos ne lähettää osoitteeseen kilpailu@urs.fi!

Ensimmäisenä lukijan silmille hyökkää moneen kertaan palkitun Jussi Katajalan hyytävä Kymmenen kuvaa kuolemaan. Kaveriporukan juhannuksenvietto saa yllättävän käänteen, kun kesämökin ullakolta löytyy vanha polaroid-kamera. Petteri Hannilan Kasvit taas johdattaa lukijan puutarhanhoidon jännittävään maailmaan, ja samaa teemaa jatkaa Tarja Sipiläisen Liian syvä viilto, jossa kiireinen journalisti etsii mielenrauhaa bonsainkasvatuksen parista.

Samuli Antilan Rallikuski esittelee veteraaniurheilijan, jota menneisyys palaa vainoamaan turhankin konkreettisesti. Lasse Pourun Kotiinpaluu taas on karmaisevan hilpeä muodonmuutostarina, jossa onnettoman päähenkilön matka vie raviradalta suon syvyyksiin, ja Juha Salmen ja Petteri Hannilan yhteisnovelli Kerrostalo vailla ovia hyödyntää niin kaupunkilegendoja kuin perinteisiä kummitusjuttujakin.

Lucilla Lin jatkaa aiemmasta Pontianak-novellista tutun epäonnisen Marot’n suvun tarinaa novellissaan Kukitettu nuorukainen. Siirtomaa-ajasta on siirrytty svengaavalle 60-luvulle, mutta pahan voimat ovat edelleen suvun perijöiden kimpussa. Ja lopuksi Johannes Sohlman esittää spekulatiivisen visionsa siitä, miksi Länsimetro viivästyy.

Lehdestä löytyy myös päätoimittajan pienimuotoinen historiikki edesmenneestä Deathwriters-kirjoittajayhteisöstä. Kyseinen sivusto keskittyi ajamaan kauhukulttuurin asiaa, joten mihinpä sen muisteleminen sopisi paremmin kuin kauhunumeroon?

The Whisperer in Darkness on H.P. Lovecraft Historical Societyn toinen Lovecraft-filmatisointi. Ensimmäinen filmatisointi The Call of Cthulhu oli mustavalkoinen mykkäelokuva. The Whisperer in Darkness on myös mustavalkoinen, mutta tällä kertaa mukana on ääni. Ajatuksena on tehdä elokuvat niin kuin ne olisi tehty Lovecraftin elinaikana. The Whisperer in Darknessin kuten Call of Cthulhunkin kohdalla tässä on onnistuttu hyvin. Myönnettäköön, että eräässä kohdassa kyllä vilahti dieselveturi, jollaisia ei 1930-luvulla vielä ollut.

The Whisperer in Darkness on osa tämän vuoden Night Visions -festarin ohjelmaa ja tulee jossain vaiheessa myyntiin DVD:nä ja Blu-Raynä. Elokuvan ohjaaja Sean Branney jäi perjantain esityksen jälkeen vastailemaan yleisön kysymyksiin. Vaikka The Whisperer in Darkness pohjautuu Lovecraftin novelliin, tarinaa piti Branneyn mukaan muokata ja pidentää. Muuten tuloksena olisi ollut 20-minuuttinen elokuva, jossa kaksi miestä lukee vuorotellen toiselta saamiaan kirjeitä. Elokuva jatkuu vielä pitkän tovin kohdasta, johon itse novelli loppuu. Jatko-osuus on onnistunut suhteellisen hyvin, vaikka päähenkilö haahuileekin tolkuttoman kauan siinä vaiheessa kun on jo kiire yrittää estää Mi-gojen aikeet. Loppuun on vielä laitettu yllätyskäänne, joka sopii Lovecraftin synkkään maailmankuvaan.

Elokuvan budjetti oli Branneyn mukaan n. $350000 ja rahamäärään nähden tulos on erinomainen. Erikoistehosteet oli määrä tehdä perinteisenä stop motion -animaationa, mutta se olisi ollut liian kallista. Tehosteet on tehty tietokoneella, mutta ne on tarkoituksella tehty näyttämään vanhahtavilta. Esimerkiksi Mi-gojen liikkuminen ei ole niin sulavaa kuin cgi-tehosteet normaalisti vaan nykivää, jotta saadaan aikaan vaikutelma stop motion -animaatiosta. Stop motion -animaatio olisi ollut myös ongelmallinen kohtauksissa, joissa sataa vettä, koska vesipisaroita ei voi pysäyttää. Mustavalkoisena kuvaaminen sen sijaan helpotti lavastusta, koska värimaailmasta ei tarvinnut välittää. Kammottavan purppurainen seinä näyttää mustavalkoelokuvassa hyvältä ja näyttelijöiden vaatteet olivat sen värisiä mitä sattui löytymään. Valaistus sen sijaan oli tärkeää, koska mustavalkoelokuvassa kontrasti vaikuttaa kuvaan värielokuvaa enemmän.

Branneyn mukaan seuraava projekti on jo suunnitteilla ja vaihtoehtoina ovat mm. The Dunwich Horror sekä The Lurking Fear. The Colour Out of Space olisi Branneyn mielestä liian hidastempoinen elokuvaksi (tosin siitä on jo tehty elokuva) kun taas At the Mountains of Madness olisi liian kallis toteuttaa. Seuraava elokuva on joka tapauksessa mustavalkoinen, kuten aikaisemmatkin.

The Last Lovecraft: Relic of Cthulhu on kauhukomedia vuodelta 2009. Päähenkilö Jeff saa tietää olevansa H.P. Lovecraftin viimeinen jälkeläinen ja hänen tehtäväkseen annetaan suojella mystistä reliikkiä, jonka avulla Cthulhun saa heräämään. Reliikin perässä on myös kulttilaisia ja kalaihmisiä, jotka haluavat reliikin itselleen.

The Last Lovecraft on amerikkalaisittain pienen budjetin (alle miljoonan dollarin) elokuva eivätkä tekijätkään ole kovin kuuluisia, joten en oikein tiennyt mitä odottaa, kun tilasin elokuvan Play.com:ista. The Last Lovecraft paljastui kuitenkin ihan kelvolliseksi kauhukomediaksi. Juoni ei ole kaikkein omaperäisin ja suuri osa huumorista perustuu huutamiseen ja sekoiluun, mutta elokuvalla on kyllä hetkensä. Meno yltyy kiitettävän hauskaksi varsinkin loppupuolella kun päädytään kapteeni Olafin matkailuautoon, jota kalaihmiset piirittävät. Olafilla on ollut epämiellyttävän asteen yhteys kalaihmisten kanssa ja hänen lemmikkinään on lasten uima-altaassa asustava kalamies (sananmukaisesti) nimeltä Gary. Efektitkään eivät ole sieltä huonoimmasta päästä. Jos pitää Star Wreckin ja Död Snön kaltaisesta huumorista ja tietää jotain Cthulhusta, niin The Last Lovecraft tarjoaa viihdyttäviä hetkiä.