Minne scifi katosi?

Nykysuuntaus on se, että scifi-kirjallisuutta pyritään arvioimaan samoilla periaatteilla kuin muutakin kaunokirjallisuutta: ollakseen hyvä sen täytyisi kertoa jotain syvällistä ihmisyydestä. Monista nykyisistä scifi-kirjoista on karsittu spekulaatioiden esittäminen (nk. ”infodumppaus”) minimiinsä, ja painoa siirretty juoneen, henkilöhahmoihin sekä ihmisyyttä ja nyky-yhteiskuntaa luotaaviin kysymyksiin. Minulle itselleni scifi on kuitenkin edelleen ensisijaisesti spekulaatioita tulevaisuudesta ja tekniikasta, joissa hahmot ovat lukijaa varten palkattuja turistioppaita futuristisella kiertoajelulla. Konflikti minun ja yleisen käsityksen välillä on valmis.

Totean heti alkuun sen, että tottahan toki pidän myös hyvästä kaunokirjallisuudesta, sellaisesta, joka käsittelee yleisinhimillisiä aiheita hyvien henkilöhahmojen ja vetävän juonen avulla. Hyvä tarina on hyvä tarina, ja hyvä kirja on hyvä kirja.

Scifin (mukaan lukien teknotrillerit, kuten Clancyn, Crichtonin ja Remeksen tuotanto) suhteen minulle kuitenkin riittää se, että teos sisältää kiehtovan spekulaation. Nautittavuutta ei heikennä se, vaikka hahmot olisivat yksiulotteisia ja loppuratkaisunkin arvaisi jo ensimmäisellä sivulla – matka on päämäärää tärkeämpi. Itse asiassa, jos esitellään spekulaatiota, on ehkä parempikin jättää hahmot ja juoni sivuseikoiksi, keskittyä itse asiaan eikä yrittää ahtaa kaikkea samaan pakettiin.

Ymmärrän, etteivät kaikki koe asiaa samalla tavalla. Se, että voin pitää kuivakammastakin teknotrilleristä, johtuu siitä, että minua kiinnostaa itse asia. En voi itselleni mitään sen suhteen, että kirja tuntuu tylsältä, jos se käsittelee aihetta, josta en ole sillä hetkellä kiinnostunut. Tietysti on olemassa poikkeuksia, joissa kirjoittaja onnistuu vakuuttamaan minut käsittelemänsä aiheen kiehtovuudesta, kaikista vastusteluistani huolimatta. Toisaalta kiinnostava aihe on vetävä tekijä aivan sellaisenaan, kaipaamatta ympärilleen sen enempiä koristeita.  Ehkä tästä syystä yleisinhimillisiä aiheita käsittelevät kirjat ovat niin suosittuja, kun useimmilla lukijoilla on omakohtaista kosketuspintaa aiheeseen.

Mitä scifi on?

Scifi tulee sanoista science fiction, vapaasti suomennettuna tieteiskuvitelma. Englanninkielisissä maissa tehdään kuitenkin ero erilaisten tieteiden välillä. ”Koviin” luonnontieteisiin viitataan sanalla science, ja ”pehmeisiin” tieteisiin sanalla arts. Niinpä scifin täsmällisempi suomennos voisi olla ”luonnontieteellinen kuvitelma”.

Näin helpolla scifin suhteen ei kuitenkaan päästä. Jo genren syntyä määrittelevät teokset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Mary Shelleyn ”Frankenstein” on yleisen käsityksen mukaan ensimmäisiä scifi-genreen luettavia teoksia, vaikka ensimmäisenä ”oikeana” scifi-kirjailijana pidetään Jules Verneä. Kun vielä huomioidaan se, että kustantajat ja suuri yleisö ovat laskeneet scifiksi suurin piirtein kaiken sen, missä on sädease tai avaruusalus, ja lisäksi lukemattoman määrän teoksia ilman niitä, niin ei liene ihme, ettei scifi ole pitkään aikaan tarkoittanut sitä, mitä lyhenteen muodostavista sanoista voisi päätellä.

Scifille genrenä ei tietenkään ole lainkaan haittaa siitä, että siihen luetaan mukaan sellaisia klassikkoteoksia kuin vaikkapa Orwellin ”1984” ja Bradburyn ”Fahrenheit 451”. Luonnontieteellisiksi kuvitelmiksi niitä on kuitenkin hyvin hankala määritellä, josta syystä kehitettiinkin termi ”kova scifi” erottamaan luonnontieteelliset spekulaatiot muusta scifiksi lasketusta kirjallisuudesta.

Minulle itselleni scifi tarkoittaa sitä, minkä monet muut sijoittavat termin ”kova scifi” alle. Minulle scifi tarkoittaa teosta, jossa esiintyy numeroita ja mittayksikköjä, ja jossa liitteet ja lähdeviitteet muodostavat puolet teoksesta. Niinpä tämän artikkelin otsikko kuuluukin yleisemmin hyväksyttyjen luokitusperiaatteiden perusteella: ”Minne kova scifi katosi?”

Tuoreita lihapullia ja homeista muusia

Kovaa scifiä ei ole koskaan kirjoitettu kovin paljoa, ja siitä on jo pitkä aika, kun pelkällä tieteellisellä spekulaatiolla sai kustannussopimuksen ja maailmanlaajuisen myynnin. Ei voi kuitenkaan sanoa, että kovan scifin katoaminen kirjallisuuden kartalta olisi minkäänlainen tappio kirjallisuudelle. Allekirjoitan Michael Moorcockin näkemyksen siitä, että uusia ideoita on helpompi pukea kaunokirjalliseen muotoon ottamalla fantasianomaisempi lähtökohta. Onnistuminen on helpompaa, kun näyttämön voi rakentaa tarinan ehdoilla eikä toisin päin.

Ihmiselämän ilot ja surut ovat aiheita, jotka eivät tavallaan vanhene koskaan. Ajan kuluessa samat tarinat esitetään erilaisilla näyttämöillä. Kestävistä aineksista keitetyllä maukkaalla tarinalla on mahdollisuudet kestosuosikiksi, tarinaksi, jonka yhä uudet sukupolvet lukevat. Alitajunnasta ponnistavat aiheet ovat nekin hyvin kestävää laatua, kuten kansanperimään jääneistä saduista ja legendoista voidaan päätellä.

Toisaalta tekniset spekulaatiot ovat aiheita, jotka vanhenevat nopeasti, riippumatta siitä, osoittautuuko spekulaatio napakympiksi vai hudiksi. Spekulaation varaan rakennettu tarina ei kykene houkuttelemaan yhä uusia sukupolvia lukijakseen, sillä sen keskeiset osat voidaan tiivistää vaikkapa Wikipedian sivuksi keskustelua varten. Parhaimmillaan, skenaarion osuessa, siihen viitataan aiheesta keskustellessa, useimmat kuitenkin hautautuvat armeliaan unohduksen syövereihin.

Yritys kirjoittaa kaunokirjallisesti kestävä tekninen spekulaatio on siten kirjallinen itsemurha. Yleisinhimillinen, aikaa kestävä sanoma, joka on yhdistetty nopeasti pilaantuvan teknisen spekulaation kanssa, on analogisesti suunnilleen sama kuin tarjoilisi tuoreita lihapullia homehtuneen muusin kera. Vaikka lihanpullat olisivat edelleen kuinka maukkaita tahansa, ei niitä kukaan kuitenkaan söisi.

On siis parempi tarjoilla pitkään säilyvät ja nopeasti pilaantuvat ainekset erikseen. On parempi kirjoittaa tekninen spekulaatio omana teoksenaan, ja virittää kestoaineksille säilytystä kestävä näyttämö.

Kirjallisuudesta keskusteluksi

Kovan scifin kulta-aikoina sillä oli merkitystä tieteen ja tieteellisten spekulaatioiden popularisoinnissa. Popularisoinnin tarve ei ole muuttunut mihinkään, mutta nykyään siihen on olemassa tehokkaampiakin keinoja kuin kirjallisuus.

Minä itse saan ison osan kovan scifin päivittäisestä annoksesta erilaisista verkkolähteistä – keskustelufoorumit, blogit sekä erilaiset tiedemaailman tapahtumia uutisoivat lähteet. Tällaiset mediat ovat omiaan nopeasti muuttuvalle ja hetkessä vanhenevalle ainekselle. Kirjoittajan ei tarvitse keksimällä keksiä hahmoja ja juonta, ja yrittää ahtaa spekulaatiota kertomakirjallisuuden rajoihin. Kirjan kirjoittaminen samoista aiheista on hukkaan heitettyä aikaa.

Siitä huolimatta nautin edelleen, jos käteeni osuu kirja, joka ensisijaisesti esittelee teknisiä spekulaatioita konkreettisessa, käsin kosketeltavassa muodossa. Kovalla scifillä on edelleen mahdollisuus luodata sitä, miten tekninen kehitys voi vaikuttaa ihmisen arkielämään, ja esitellä se helposti pureskeltavassa muodossa.

5 kommenttia (+lisää omasi?)

  1. Paluuviite: Mihin scifi katosi? « Markuksen blogi
  2. Johnny
    Jan 24, 2012 @ 14:17:25

    Minusta scifin rikkaus piilee nimenomaan sen monimuotoisuudessa. Pidän erittäin paljon myös tästä ”kovasta scifistä”, kunhan siihen on liitetty ääretön avaruus ja hyvä juoni.

    Sen sijaan ihmettelen tätä genren laajenemista kaikkeen mahdolliseen. Mielestäni luonnonkatastrofeita ja lähitulevaisuutta ei mitenkään saisi liittää scifin alle, mutta näin ikävä kyllä usein tehdään.

    No, kunhan vain tätä genreä suomennetaan, olen tyytyväinen.

    Vastaa

  3. Markus Koskimies
    Jan 24, 2012 @ 16:08:37

    Hei, Johnny, ja kiitos kommenteista! Scifin monimuotoisuus ja scifi-leiman lyöminen monenlaisten teosten päälle kulkevat käsi kädessä, ja siksi en oikein osaa sanoa, onko se rikkaus vai haitta, vai jotain ihan muuta. Sen vain itse olen huomannut, että nykyään teknistä spekulaatiota saa kirjoista etsiä ihan kissojen ja koirien kanssa, vaikka päälle olisi lyöty ”laadun takeeksi” HC-SF-leima. Sen enempää Reynolds kuin Rajaniemikään eivät intoudu kaivautumaan syvälle tekniikan syövereihin kirjoissaan, tärkeämpää on, että juoni kulkee. Muistinvaraisesti Crichtonin ”Saalistaja” on viimeisin lukemani kirja, jossa juonen ohessa kerrottiin tekniikasta ja lopusta löytyi liitteet viitteineen, ja sen lukemisesta on jo jonkin aikaa. Onko tällainen suuntaus hyvä vai paha, sitä en kyllä osaa sanoa🙂

    Vastaa

  4. punnort
    Apr 04, 2014 @ 15:38:13

    Minusta scifin vahvuus on aina ollut se, että se keskittyy maailmaan, ei henkilöhahmoihin. Tässä mielessä esimerkiksi 1984 eroaa keskittyessään dystopiaan selvästi inhimillistä psykologiaa kuvaavasta mainstreamista, vaikkei siinä luonnontiedettä olekaan. Minusta mielenkiintoisinta, ja kestävintä scifiä ovat ne, jotka maailman välityksellä välittävät filosofisia ideoita. Mieleen tulee sellaisia teoksia kuin Lemin Solaris, Stapledonin Star Maker ja Eganin Diaspora.

    Vastaa

  5. Tuomas Saloranta
    Apr 14, 2014 @ 13:28:10

    Kiitoksia kommentista! Pahoittelemme, että moderoinnissa vähän kesti…

    Vastaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: