Minne scifi katosi?

Nykysuuntaus on se, että scifi-kirjallisuutta pyritään arvioimaan samoilla periaatteilla kuin muutakin kaunokirjallisuutta: ollakseen hyvä sen täytyisi kertoa jotain syvällistä ihmisyydestä. Monista nykyisistä scifi-kirjoista on karsittu spekulaatioiden esittäminen (nk. ”infodumppaus”) minimiinsä, ja painoa siirretty juoneen, henkilöhahmoihin sekä ihmisyyttä ja nyky-yhteiskuntaa luotaaviin kysymyksiin. Minulle itselleni scifi on kuitenkin edelleen ensisijaisesti spekulaatioita tulevaisuudesta ja tekniikasta, joissa hahmot ovat lukijaa varten palkattuja turistioppaita futuristisella kiertoajelulla. Konflikti minun ja yleisen käsityksen välillä on valmis.

Lisää
Mainokset

Minun uusrahvaanomaisuuteni

Kuulin ensimmäistä kertaa uusrahvaanomaisesta spekulatiivisesta fiktiosta syksyllä 2010. Ensimmäisenä huomio kiinnittyi nimihirviöön. En liene ainoa, jolla oli vaikeuksia mieltää, onko kyseessä vakava yritys vai postmoderni vitsi. Mutta itse teesit pystyin allekirjoittamaan siltä istumalta: kirjoitetaan tarinoita, nimenomaan tarinoita. Ihastuin myös siihen ”dogmaan”, että ei ole olemassa erikseen uusrahvaanomaisia kirjoittajia: kenenkään ei tarvitse allekirjoittaa teesejä tai julistautua uusrahvaanomaiseksi kirjoittajaksi, vaan jokainen kirjoittaja kirjoittaa sitä, mitä haluaa, ja toisinaan tuotos putoaa URS-lokeroon.

Huomasimme nopeasti, että tarkkojen määrittelyjen tekeminen oli mahdotonta. Erilaiset tarinat tarvitsevat erilaisia toteutuskeinoja, ja silti ne voivat olla selkeitä ja viihdyttäviä tarinoita. Erilaiset lukijat pitävät erilaisia tarinoita selkeinä ja viihdyttävinä. Erilaiset kirjoittajat pitävät erilaisia tarinoita selkeinä ja viihdyttävinä.

Siksi minä en voi määritellä, mitä uusrahvaanomaisuus on, voin vain kertoa, mitä se on minulle. Pähkinänkuoressa, minulle uusrahvaanomaisuus tarkoittaa uutta, kertovaa genrekirjallisuutta. Minulle paluu juurille ei tarkoita retroilua. Lovecraftin, Burroughsin, Prachettin ja Kingin jalanjäljillä asteleminen ei tarkoita minulle sitä, että kirjoitetaan toiseen kertaan esikuvien kirjoittamat tarinat, vaan sitä, että kirjoitetaan samassa hengessä uusia tarinoita tähän aikaan.

Uusrahvaanomaisuus tarkoittaa minulle sitä, että kielellä ei ole itseisarvoa, vaan välinearvoa. Uusrahvaanomaisessa tarinassa kieli on pinta, jonka tehtävä on välittää lukijalle ydinasia, tarina; se kertoo tapahtumista ja kuvaa hahmoja. Uusrahvaanomaiset tarinat eivät pyri kaunokirjallisen kerronnan uudistamiseen, mutta ne voivat vapaasti lainata muualla (ajassa ja paikassa) toimivaksi havaittuja tapoja kertoa asioita.

Uusrahvaanomaisten tarinoiden ei ole tarkoitus rikkoa genrerajoja, vaan tuottaa genreen uutta kirjallisuutta. Tämä on helppo käsittää väärin – eikö uusrahvaanomaisessa tarinassa saakaan sekoittaa kauhua ja scifiä? Totta kai saa. Iso osa genrekirjallisuudesta on sekoituksia – scifi-kauhua, scifi-dekkari, scifi-trilleri – koska tarinan eri aineksia voidaan sijoitella eri lokeroihin, mutta siitä huolimatta tarina kokonaisuudessaan voidaan luokitella pääosin johonkin genreen kuuluvaksi. Ehkä vielä tärkeämpi ohjenuora on se, että tarina kirjoitetaan siihen genreen, johon se kuuluu. Tarinaa ei tarvitse höystää laina-aineksilla vain sen takia, että saataisiin aikaan ”jotain uutta”.

”Mutta tällaistahan on kirjoitettu aina” – niin on, nimenomaan! Uusrahvaanomaisuus on konservatiivinen suuntaus, se on ikään kuin tarkoitettu puolustamaan genrekirjallisuuden perustuksia kaikenlaisten uusien virtausten ristiaallokossa. Minä käsitän uusrahvaanomaisuuden genre-ylpeytenä, voi kirjoittaa ihan sitä itseään tarvitsematta kääriä tarinaansa postmodernin kirjallisuuden kuoriin.

Uusrahvaanomaisuus on ikään kuin bluesia tai rockia. Herkullisen tarinan kirjoittaminen perusaineksista vaatii huolellista toteutusta. Lukijaa ei voi hämätä kiiltävällä, mutkikkaalla ja värikkäällä pinnalla, vaan tarinan sisuskalut ovat näkyvillä jo ensimmäisen lukukerran jälkeen.

Sen, oliko tarina hyvä vai huono vai jotain siltä väliltä, päättää lukija.