Kultakuoriainen #6 on ilmestynyt!

Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailu laitettiin liikkeelle loppuvuodesta 2011, ja palkinnotkin ehdittiin jakaa kesän 2012 Finncon-tapahtumassa Tampereella. Ruuhkaisen julkaisuaikataulun vuoksi kilpailun sato julkaistaan vasta nyt, mutta tämä kilpailunumero onkin sitten tarjonnaltaan tavallista runsaampi.

Kilpailuun lähetettiin kaikkiaan 68 tekstiä, joista palkinnoille ja kunniamaininnoille selviytyi kymmenen. Vaikka tekstit onkin jaoteltu eri tuomarien palkitsemiin, on sanottava että kovasta kilpailusta huolimatta kymmenen kärjestä oltiin tuomariston keskuudessa varsin yksimielisiä. Henkilökohtaiset suosikit vaihtelivat, mutta jokainen teksti on koko raadin mielestä palkintonsa ansainnut.

Kilpailussa haettiin siis scifiä, fantasiaa ja kauhua. Varsinaisia scifinovelleja kisaan kuitenkin tuli melko vähän. Puhtaimmin tieteiskirjallisuutta edustaa Anne Leinosen todellisuuden ja todennäköisyyden rajoja koetteleva Ykkösen ja nollan välissä. Myös Leila Paanasen Ausa ja erakko sijoittuu avaruusaikaan ja kertoo siirtokuntaplaneetan lasten ja avaruussodan veteraanin kohtaamisesta. Tieteiskirjallisuuden piiriin kuuluu lisäksi Shimo Suntilan Prestonin keikka, joka synkeässä koneromantiikassaan on URS-julkaisujen ensimmäinen sukellus steampunkiin, tuohon Suomessakin hiljalleen nousua tekevään spekulatiivisen kirjallisuuden alalajiin.

Miekka ja magia -tarinat ovat URS:in ydinmehua, ja niinpä erilaisia fantasiakertomuksia päätyi palkintosijoille useita. Maarit Leijonin Ihon alla on modernimpaa, groteskia ja seksuaalisiakin elementtejä sisältävää aikuisfantasiaa. Myös Aki Hammarénin Viiden tähden velho on sävyltään moderni, joskin kepeän humoristinen ja jopa parodinen fantasiatarina. Perinteisempää epiikkaa tarjoavat Petri Laineen viikinkitaruista ammentava Valgaard Valkoisen saaga sekä Santeri Viljakaisen steampunk-sävyjä sisältävä seikkailu Kolme käskyä.

Kauhun saralla suosittuja olivat lovecraftilaiset tarinat. Tuplasijoittuja Aki Hammarénin Äänet hulluuden linnakkeessa kulkee komeasti mestarin jalanjäljillä, vaikka kehittääkin aivan oman mytologiansa. Meiju Forsbackan C-rappu taas tuo kosmiset kauhuvisiot arkiseen kerrostaloympäristöön varsin painajaismaisin tuloksin. Markku Kangasniemen Viimeinen halliväijy tarjoaa maanläheisempää Suomi-kauhua, onhan tapahtumapaikkana talvinen varuskunta.

Novellien ohessa julkaisemme sekä tuomaristossa että lehdessä toimineen Tuomas Salorannan mietteitä kustakin tekstistä. Nämä saattavat sisältää ns. spoilereita, joten varsinaiset novellit kannattaa lukea ensin.

Onnittelemme vielä kerran kaikkia palkittuja ja kunniamainittuja. Toivottavasti kuulemme teistä jatkossakin! Ja lukijoille toivotamme jälleen kerran viihdyttäviä hetkiä, tällä kertaa URS-kilpailun parhaimmiston seurassa!

Lataa lehti ilmaiseksi täältä!

Yliluonnollisen dekkarin antologia etsii novelleja!

dekkari

URS ja Tajunta Media hakevat osallistujia okkulttisia etsivätarinoita kokoavaan novelliantologiaan. Kokoelma tulee olemaan ensimmäinen osa Aavetaajuus-kirjasarjaa, ja se julkaistaan sekä painettuna että e-kirjana. Arvioitu ilmestymisajankohta on loppuvuodesta 2013.

Novellien on jollain tapaa yhdisteltävä dekkaria ja kauhu- tai yliluonnollisia elementtejä. Tarinoihin voi hakea vaikutteita vaikkapa Twin Peaksin, Salaisten kansoiden, John Constantinen tai Sherlock Holmesin maailmoista. Yliluonnolliset elementit voivat olla yhtä hyvin etu- tai taka-alalla. Tarinat voivat kertoa esimerkiksi ulottuvuuksien väliä harppovan maagisen etsivän edesottamuksista, tai sitten Holmes-tyyppisen tarinan, jossa yliluonnollinen paljastuu lopulta vain mielikuvituksen tuotteeksi. Kertomuksen voi sijoittaa mihin tahansa aikakauteen ja mihin tahansa, olemassaolevaan tai kuvitteelliseen paikkaan.

Antologian toimittavat Jyrki Pitkä ja Tuomas Saloranta. Käsikirjoitukset voi lähettää osoitteeseen info (at) tajunta.net. Viimeinen jättöpäivä on vappuna 1.5.2013.

Kirjoituskutsu Ursulaan

Ursula jatkaa ilmestymistään vuonna 2013. Etsimme Ursulaan viihdyttäviä spefitarinoita, joista ei romantiikkaa puutu. Jännitystä tai huumoria ei myöskään tarvitse kavahtaa. Ursulaan saa mielellään kirjoittaa nimimerkillä!

Seuraavan Ursulan tekstien dead line on 1.4.2013. Juhannuksena ilmestyvän numeron teemana on chick lit, joten erityisesti nuorten kaupunkilaisten aikuisten (ihmissuhde)seikkailuja kaivataan. Ursula 1/2013 ilmestyy sähköisessä muodossa.

Ei voittoa, ei palkkioita. Tekstit (enimmäispituus 5000 sanaa) toimitetaan sähköpostin liitteenä toimittajille saara.henriksson@gmail.com ja taru.luojola@osuuskumma.fi.

Onnea kirjoittamiseen!

Edelliset numerot luettavissa osoitteessa http://osuuskumma.fi/julkaisut/ursula/

Rautapää ja perkeleet

Okkultistietsivä Ilmari Rautapään seikkailut jatkuvat! Uusi tarina, Rautapää ja perkeleet, on peräti neliosainen. Tätä kirjoittaessa episodeista on ilmestynyt kaksi ensimmäistä ja kolmatta odotellaan lähiaikoina. On siis hyvä hetki luoda katsaus siihen, miten uusi tarina on lähtenyt käyntiin.

Tällä kertaa Rautapää herää sairaalasta ja saa kuulla joutuneensa katkaisuhoitoon ryypättyään kuukauden putkeen. Myös poliisin haku vaikuttaa olevan päällä, eikä muistinmenetyksestä kärsivällä onnettomalla etsivällä ole aluksi hajuakaan siitä, mitä on tapahtunut ja miksi. Hiljalleen alkaa selvitä, että asiaan liittyvät tavalla tai toisella demarikansanedustaja Ilona Tuohioja sekä epäilyttävän Sinnelag-konsulttifirman yhtälailla epäilyttävä pomo Henrik Mesmersaari, ja häämöttääpä taustalla myös muinainen Egypti ja faaraon kirous. Edellisen tarinan ihmissusimyytin tavoin myös Egypti-ideaan on löydetty odottamaton ja ilmeisimmästä poikkeava näkökulma, jopa varsin häijy sellainen. Vaan eipä Rautapääkään onnekseen jää aivan avuttomaksi – fyysisesti hän tosin on sidottu sairaalaosastolle, mutta fyysinen todellisuus on lopulta okkultistiselle etsivälle vain yksi monen muun joukossa.

Tarinaa viedään eteenpäin vuoron perään Rautapään ja Mesmersaaren kertomana, ja kertojahahmon myötä myös lukijaääni vaihtuu, mikä on hauska ja toimiva idea ja rytmittää kokonaisuutta onnistuneesti. Ensimmäisen tarinan, Punavuoren susimiehet, samoin kuin Kultakuoriaisessa #5 julkaistun Parasiittäjän tapauksen, kirjoitti Jyrki Pitkä, Rautapää ja perkeleet taas on Sami Tissarin käsialaa. Kirjoittajan vaihtuminen ei kuitenkaan ole aiheuttanut epätasaisuutta tai -loogisuutta, vaan niin Rautapään hahmo kuin tarinoiden yleinen henkikin pysyvät hyvin linjassa (markkinointi- ja konsulttiala saa edelleen kyytiä, mikä on oikein), ja tarina juoksee yhtä sujuvasti molemmilla kirjoittajilla. Pikanttina lisänä myös Tajunta Median väkeä esiintyy pienessä cameo-roolissa, ja helsinkiläisille tarjolla on tietysti muutakin paikallisväriä Kallion kulmilta.

Joka tapauksessa tarjolla on jälleen taattua Rautapäätä, ja jäämme mielenkiinnolla odottamaan Perkeleet-tarinan päätöstä sekä okkultistietsivän uusia edesottamuksia!

Rautapään seikkailuihin voi tutustua Tajunta Median sivuilla tai Kultakuoriaisen dekkarinumerossa.

Tomi Sonster: Luonnos seikkailuksi (ntamo 2012)

(Huomautettakoon heti alkuun, että kirjoittaja ei tiedä eikä ymmärrä runoudesta yhtään mitään. Tämä ei toki estä häntä arvioimasta runoteosta.)

Millaista olisi uusrahvaanomainen spekulatiivinen runous? Urs.fi-sivulla on esitetty ehdotus, että novellien lisäksi Kultakuoriaiseen voisi lähettää myös muuta materiaalia, esimerkiksi sarjakuvia tai runoja, mutta kumpaakaan ei toistaiseksi ole nähty.

Runouden puolelta meitä sentään on lähestytty. Tomi Sonster ystävällisesti lähetti Urs-toimitukselle arvostelukappaleen runoteoksestaan Luonnos seikkailuksi (ntamo 2012), ja olen siihen nyt perehtynyt. Uusrahvaanomaista tämä ei ole, kiehtovaa kylläkin.

Uusrahvaanomainen spekulatiivinen runous olisi luultavasti jotakin sellaista, mitä Robert E. Howard kirjoitti Weird Tales -aikana, siis tiukasti loppusoinnutettuja ja sisällöltään selkeitä pulp-kertomuksia runomitassa. Sonsterin lähestymistapa on toisenlainen. Kirja koostuu muutaman rivin mittaisista (no, on joukossa muutama pitempikin), pääsääntöisesti otsikoimattomista runoista, jotka asiayhteydestään irrotettuna menisivät täydestä yksittäisinä modernin absurdeina runoina. Kokonaisuutena ajatuksen kanssa luettuna runonpätkistä kuitenkin muodostuu selkeästi kokonaisuus, vaikkakaan ei kovin selkeä sellainen. Välillä seuraava runo tuntuu jopa suoraan jatkavan siitä, mihin edellinen jäi, ja tietyt elementit ja teemat toistuvat läpi teoksen – ja kehittyvätkin, ainakin johonkin suuntaan.

Yksiselitteistä tarinaa kokonaisuudesta ei aivan helpolla löydy, mutta ei tarvitse olla edes kovin tarkkaavainen lukija huomatakseen, että tietyt henkilöt, ryhmät ja paikat tulevat vastaan kerta toisensa jälkeen. Ollaan kaupungissa, joka vilisee meedioita ja noitia, raadonsyöjiä ja vampyyreja, vähän väliä palataan hautausmaalle tai luostariin, kohduista ryövättyihin sikiöihin tai varastettuun kiirastuleen, ja ihmisiä surmaavaa demoniakin jahdataan. Taustalla häilyvät tulkitsijoiksi kutsuttu tarkemmin täsmentämätön joukko sekä kaupungin salaperäinen pormestari. Kertoja tai näkökulmahenkilö – mikäli kyseessä on alusta loppuun sama henkilö, tätäkään ei täsmennettä – tuntuu ainakin näennäisesti toimivan pormestarin alaisuudessa ja saavan erilaisia tehtäviä, joiden tarkoitus on suojella kaupunkilaisia erinäisiltä pahoilta asioilta. Hän tosin sekaantuu kaupungin elämään muillakin, ajoittain varsin brutaaleilla tavoilla, ja saa kertaalleen tehtävän jopa itseltään Jeesukselta. Kertojalla on myös kyky muuttaa olentojen olemusta, esim. tehdä raatelijoista peukaloijia. Muutenkin kaupungin todellisuus on varsin epävakaa, ja olennot muuttavat usein muotoaan tai paljastuvat joksikin muuksi.

Mistä sitten on kysymys? Suoraviivaista tarinaa teoksen tuskin on edes tarkoitus kertoa, eikä sellaista edes jää kaipaamaan. Mielikuvien ja kielikuvien tasollahan tässä pelataan, ja se myös toimii. Jo yksittäiset visiot ovat herkullisia, ja kielen ja sisällön näennäistä brutaaliutta pehmentää ajoittainen huumori, joka tosin on varsin mustaa. Taustalla rakentuva kokonaisuus, josta ei aivan saa kiinni, aiheuttaa miellyttäviä oivalluksia – hei, eikös tämä elementti juuri mainittu muutama runo takaperin? Sonsterin tyyli on hyvin omanlaistaan, mutta jos jonkinlaisia vertailukohtia on haettava, ne löytyvät ainakin runouden suhteen sivistymättömälle rockmusiikin puolelta. Mieleen tulee sekoitus varhaista Absoluuttista nollapistettä kaikkein huuruisimmillaan sekä varhaista YUP:ta kaikkein kirvesperseisimmillään. Mielleyhtymä tosin saattaa johtua vain siitä, että molemmat mainitut yhtyeet ovat harrastaneet hieman haasteellisesti tulkittavia teemalevyjä.

Joka tapauksessa on sanottava, että minä pidin Luonnos seikkailuksi -teoksesta. Maailmankuvaansa on hyvä laajentaa, eli jos modernimpi runous ei aivan sydänkohtausta aiheuta, URS suosittelee tutustumaan Tomi Sonsterin teokseen! (Esim. täällä se onnistuu.)

Petteri Hannila: Fargoer

Petteri Hannila lienee URS-julkaisuja seuranneille tuttu jo Kultakuoriaisesta. Kauhuteemaisessa numerossa #3 julkaistiin hänen novellinsa Kasvit. Heinäkuusta 2012 lähtien hän on julkaissut e-kirjamuodossa englanninkielistä Fargoer-fantasiasarjaa (virallinen suomennos on Kaukamoinen), jota on tähän mennessä ilmestynyt neljä osaa. URS-toimitus päätti tutustua sarjaan ja kertoo siitä nyt tässä.

Fargoerin keskushenkilö on Vierra, kainuiksi kutsuttuun matriarkaaliseen metsästäjä-keräilijäheimoon kuuluva nainen, päällikön sukua mutta yhteisössään kuitenkin ulkopuolinen. Aikuistumisriitissä hän saa kuulla kohtalostaan, johon kuuluu seikkailuja kaukomailla ja suuria tekoja, mutta myös suuria kärsimyksiä. Jo ensimmäisissä tarinoissa ennustus osoittautuu totuudenmukaiseksi. Vierra päätyy naapurikansojen, turjalaisten ja viikinkien, pariin, eikä tämä tapahdu aivan kolhuitta. Kaikesta päätellen hänen matkansa myös on vasta alussa.

Nimistöstä ja muista yksityiskohdista voi päätellä, että tarinat sijoittuvat varhaiskeskiaikaiseen Eurooppaan, joskin taikuus ja muut yliluonnolliset elementit, etenkin suomalainen tarusto ja viikinkimytologia, ovat vahvasti läsnä. Idea ei ole kotimaisessa spekulatiivisessa fiktiossa aivan ainutlaatuinen, kuten ei myöskään nuori nainen tarinoiden päähenkilönä, mutta yleisimmistä lajitovereistaan poiketen Fargoer ammentaa tyylillisen inspiraationsa vanhan liiton miekka&magia-tarinoista. Vaikkapa Robert E. Howardin Conan-tarinoiden tapaan Fargoerkaan ei ole yhtenäinen pitkä tarina, vaan esittää pikemminkin yksittäisiä fragmentteja päähenkilönsä eri elämänvaiheista (joskin Conanista poiketen ne etenevät ainakin alkujaksojen perusteella kronologisesti). Tarinat ovat varsin seikkailullisia ja toiminnallisia, kauhuelementtejäkään ei kaihdeta, ja Howardin sankarien tapaan Vierra saa välillä kestää melkoista rusikointia. Melkoisen URS-henkistä siis! Mistään pastisseista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Hannila kirjoittaa selkeästi omalla tyylillään ja äänellään.

Sarja on vielä niin alkuvaiheessa, että on vaikea sanoa mihin suuntaan kokonaisuus tulee kehittymään. Ensimmäiset neljä osaa kuitenkin ovat kaikin puolin viihdyttävää luettavaa, ja myös sopivan pituisia kerta-annoksia (10-20 A4-liuskaa). Ensimmäinen jakso on ilmainen, muut voi ladata vajaan euron kappalehintaan useammastakin eri nettikaupasta. Viides jakso on tätä kirjoittaessa jo työn alla.

Voi tietysti pohtia, onko englanti aivan optimaalinen kieli lukea tämänkaltaisia tarinoita. Kieliratkaisun toki ymmärtää, sillä pienellä kielialueella on lopulta melko rajallisesti yleisöä kotimaiselle seikkailulliselle fantasialle, ja kansainväliselle lukijakunnalle suomalaiskansalliset ja skandinaaviset elementit ovat toisaalta varmasti kiehtovia ja eksoottisia. Käännös on myös ainakin maallikon silmään onnistunut. Suomenkielinen versio Vierran seikkailuista olisi silti hyvä olemassa, ja ilmeisesti sellainen myös on työn alla.

Joka tapauksessa URS suosittelee Fargoer-sarjaa ja jää mielenkiinnolla odottamaan seuraavia jaksoja. Sarjaan pääsee tutustumaan täällä.

Me emme valehtele ja muita Puolueen hyväksymiä novelleja (ilmestyy 20.10.2012)

Se on voitava sanoa ääneen. Jos tarpeeksi moni sanoo, jotain voi tapahtua. On epätodennäköistä, että niin kävisi, mutta muutakaan toivoa meillä ei ole. Meillä ei ole mitään muuta kuin sanat.

Me emme valehtele ja muita Puolueen hyväksymiä novelleja vie uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion yhteiskunnallisiin aiheisiin, aatetta julistamatta tai politiikkaa puhumatta mutta takuuvarmasti viihdyttäen! Kirjan tarinat johdattavat lukijan Neuvostoliittoon ja Pohjois-Koreaan, synkkään lähitulevaisuuteen ja vuoden 1918 tapahtumiin. Luvassa on suomalaisia supersankareita ja pikkukaupunkien laidoilla kohoavia painajaismaisia tehdaskomplekseja, enkeleitä ja yritysjohtajia, työelämän kummallisuuksia ja laitosbyrokratian kiemuroita. Mukana Atorox-voittajat Mari Saario ja Susi Vaasjoki, sekä laaja kattaus tuttuja ja uusia URS-kirjoittajia.

Sisällys:

Maria Carole: Kansantauti (raapale)
Mari Saario: Punaorvokkien laulu
Niko Aslak Peltonen: Ei mitään muuta kuin sanat
Shimo Suntila: Radiotyttö (raapale)
Antti Pohjamies: Väärä maailma
Mixu Lauronen: Me emme valehtele
Tarja Sipiläinen: Työmyyrä (raapale)
Seppo Kallio: Valkoisten hiirten talo
Susi Vaasjoki: Valtakunnassa kaikki hyvin
Shimo Suntila: Steelen ruukki (raapale)
Jussi Katajala: Marsin aave
Markus Harju: Markkinarako
Maria Carole: Johtokunnan kokouksessa (raapale)
Tuomas Saloranta: Vuosia enkelit varoittelivat
Juha Salmi: Muuri
Tarja Sipiläinen: Kirjakahvila (raapale)

Toimittajat: Tuomas Saloranta ja Markus Koskimies
Kansikuva: Antti Vanhatalo
Kannen taitto: Maria Carole

Julkaisija Jyväskylän Science Fiction Seura 42.

URS-toimituksen uusi sähköposti

URS-toimituksen yhteystiedot ovat vaihtuneet. Jatkossa novelleja, kuvituksia, kysymyksiä ja kaikenlaista muuta voi lähettää osoitteeseen toimitus (at) urs.fi.

Kyösti Salovaara: 2112 – Antiutopia

Sarjassamme ”URS lukee ja arvostelee” on tällä kertaa vuorossa Kyösti Salovaaran verkossa julkaistu tieteisromaani 2112, alaotsikoltaan Antiutopia (ladattavissa ilmaiseksi täältä). Lajityypiltään se edustaa viime vuosien suosittua dystopiagenreä, mutta lähestyy aihetta varsin erilaisesta suunnasta kuin tämän tyyppisissä romaaneissa on tapana.

Vuonna 2017 (tuskin sattumalta itsenäisyyden juhlavuonna) Suomi on muun maailman johtotähtenä ja mallioppilaana siirtynyt Yhteisen edun aikaan, ja vuonna 2112 eletäänkin jo vankasti YE-suomessa. Pörssikapitalismi on romahtanut omia aikojaan ja demokratia lakkautettu, valtaa pitää virkamiehistö ja yhteiskunnasta on tullut eräänlainen ekologisin perustein hallittu ”pehmeä diktatuuri”, jossa kansalaisten elämää kontrolloidaan yhteisen edun nimissä. Väestö on koottu muutamaan suurimpaan kasvukeskukseen valtaviin ekopilvenpiirtäjiin, esimerkiksi ravitsemusta, asumista, energiankulutusta ja kulutustavaroita säännellään tarkoin, eikä vaikkapa lihaa tai kirjoja käytännössä saa mistään, tupakasta nyt sitten puhumattakaan. Vain jääkiekon ja kahvin kaltaisiin koko kansan huveihin ei toistaiseksi ole uskallettu koskea, ja alkoholiakin edelleen saa, vaikka kontolli onkin tiukka.

Päähenkilö Gustav Hjort (eli Jösse) on historiantutkija, jonka YE-ministeri lähettää asiantuntijaryhmän mukana Kuopioon selvittämään, miksi sikäläisten lasten oppimistulokset ovat parempia kuin Helsingissä ja muualla maassa. Sekalaisen tutkija- ja virkamiesjoukon odysseia kulkee halki tulevaisuuden Suomen, ja matkan kuluessa murtuvat monet Yhteisen edun illuusiot niin ekologiselta kuin yleisinhimilliseltäkin kannalta ajatellen.

Salovaara kertoo itse tehneensä pitkän uran ”vapaana kirjoittajana: kirja-arvostelijana, kolumnistina ja poleemisena keskustelijana”. Tämä tausta näkyy selvästi myös 2112-romaanissa – Salovaara ei selvästikään pyri miellyttämään ketään. Jo kirjoitustyylistä saisi ainakin Suomen Tieteiskirjoittajien kirjoituskursseilla sapiskaa. Juoni etenee etenkin alkuun hyvin hitaasti, ja minäkertojana toimiva Jösse unohtuu tämän tästä kertomaan YE-Suomen historiasta tai käytännöistä, omasta elämästään tai sukuhistoriastaan, tai vain pohdiskelemaan erilaisia asioita. Myöhemminkään romaani ei etene dynaamisen juonenkuljetuksen ehdoilla, vaan rakentuu suurelta osin Jössen ja muiden henkilöiden pohdinnoista ja dialogista. Alkuun päästyään romaanin verkkainen tyyli kuitenkin saa lukijan otteeseensa, ja kirja tuleekin helposti luettua yhdeltä istumalta. Mainoslause ”hävyttömän pohdiskeleva ja vetävän leppoisa” on siis varsin paikkansapitävä. Ajoittain mukaan hiipii myös romantiikkaa ja jännityselementtejä, ja loppua kohti paljastuvat suuremmat kuviot tuntuvat juuri yleisen leppoisuuden vuoksi erityisen kylmääviltä.

Kirjoitustyylin lisäksi myös romaani sisältö aiheuttaa varmasti nikottelua. 2112 kyseenalaistaa monet nykypäivän itsestäänselvyydet ja maalaa suorastaan hävyttömän tulevaisuudenkuvan siitä, mihin nykypäivän aatteet ja politiikka saattavat johtaa ja miten huonoja seurauksia itsessään hyvillä tarkoitusperillä saattaa äärimmilleen vietyinä olla. Toisaalta juuri tässä on kirjan voima. En katso olevani pätevä arvioimaan esimerkiksi romaanin ekologisia, tieteellisiä ja yhteiskunnallisia visioita sinänsä, mutta perusajatus on yleisinhimillinen ja tärkeä – pahimpia tekoja eivät lopulta tee pahat ihmiset, vaan hyvät mutta ideologiansa sokaisemat. Kun ideologiasta pidetään kiinni vaikka todellisuus ympärillä osoittaa sen aiheuttavan vakavia haittoja, ollaan tuhon tiellä. 2112 antaa siis ajattelemisen aihetta, ja jo tästä syystä se kannattaa lukea, vaikka ei sen sanomasta samaa mieltä olisikaan.

Muitakin kiinnostavia elementtejä romaanista toki löytyy. Miljöökuvaus on herkullista etenkin keskivaiheilla, kun asiantuntijaryhmä kulkee läpi rapistuneen ja ihmisten hylkäämän maaseutu-Suomen ja kohtaa lähestulkoon tuhonjälkeisiä visioita. Hauskoja pieniä yksityiskohtia löytyy sieltä täältä, erityisesti mieleen jää Mikkelin torille sijoittuva kohtaus, johon liittyy joitakin nykypäivän ja lähihistorian merkkihenkilöitä. Myös monet pitkälliset keskustelut ja pohdiskelut ovat herkullista luettavaa, ja niitä tekisi mieli makustella uudempaan kertaan. Jonkin verran toimittamista romaani tosin olisi vaatinut, muutamassa kohtaa silmään pistää yksittäinen tavutusvirhe tai puuttuva sana (näitä tosin löytyy myös isojen kustantajien kirjoista tänä päivänä) ja paikoitellen on tyyliinkin nähden turhaa toistoa. Pikkuseikkojahan nämä kuitenkin ovat, ja pääsääntöisesti kokonaisuus on tyyliltään eheä.

2112 ei varmasti sovi jokaiseen makuun. Kaikkia verkkainen tyyli ei varmasti miellytä, ja monia sisältö ja sanoma saattavat jopa suututtaa. Kirjalle kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus, sen verran kiinnostavasta ja ajatuksia herättävästä teoksesta on kysymys. Itse vapaalla 1990-luvulla nuoruuteni eläneenä ja sen jälkeen Suomen asteittaista ankeutumista seuranneena, sekä toki kaikenlaisten provokaatioiden ja vastavirtaan uimisen suurena ystävänä, joka tapauksessa nautin 2112:n lukemisesta. Uusrahvaanomaista tämä ei ole, mutta uskallan silti suositella muillekin!

Finncon 2012

Seuraa perinteinen ratkiriemukas Finncon-raportti!

Ohjelma oli tänä vuonna varsin hektinen. Viikonloppuun mahtui omalta osaltani uusimman antologian julkistaminen + iltatilaisuus, URS- ja Osuuskumma-ohjelmanumerot sekä hieman aihetta sivuavat paneelikeskustelut pienlehdistä, tarinoiden tuunaamisesta sekä Cthulhu-kirjoittamisen haasteista, ja loppuaikakin meni myyntipöydän takana tai muussa yleisessä edustamisessa. Mutta hauskaahan tuolla oli, kuten aina – vaikka muistamme toki myös kitaristi Puntti Valtosen sanat: ”Kyllä jumalauta hauskanpito on rasittavaa!”

Perjantaina pääsin Tampereelle yhden maissa, ja alkuiltapäivä kuluikin mukavasti myyntipöydän kasaamiseen ja muihin järjestelyihin. Neljäksi riensin ohjelmanumeroon, johon oli kätevästi kasattu uuden Tiamatin värit -antologian julkistaminen ja sekä URS- että Nova-kirjoituskilpailujen palkinnonjaot. Puhetta ja kättelemistä riitti siis kuin linnanjuhlissa, ja tuttuja nimiä tuli vastaan molempien kilpailujen yhteydessä: URS-kilpailun palkittujen joukossa olivat aiemmista julkaisuista tutut Anne Leinonen ja Petri Laine sekä Kultakuoriaista kuvittanut Santeri Viljakainen, Novassa taas URS-konkarit Markus Harju ja Samuli Antila sijoittuivat kymmenen parhaan joukkoon, ja Shimo Suntila keräsi menestystä molemmissa kisoissa. Onneksi myös paljon uusia nimiä tuli vastaan, toivottavasti heistä kuullaan jatkossakin!

Sitten olikin aika lähteä hotellin kautta illan rientoihin! Iloiseen seurueeseemme liittyivät osapuilleen kaikki URS-, Osuuskumma- ja fandom-tutut, jotka vain olivat paikalle päässeet, joten heitä en tässä edes luettele. Ensin käväisimme pyörähtämässä virallisessa jatkopaikassa, irkkupubi O’Connelsissa, mutta paikka osoittautui sen verran ahtaaksi ja meluisaksi, että siirryimme melko pian Hotelli Tammerin Vihtorin kirjastoon, missä pidettiin Tiamatin värien julkkarien iltatilaisuus. Paikalle saapui ihan mukavasti väkeä, URS:in oma Wanhojen Herrojen Huone sai uuden jäsenen, ja loppuillasta tutustuimme myös mystiseen homeenhaistelijaan. Pubista siirryimme vielä herrojen Antila ja Harju kanssa historialliselle kiertokäynnille Tampereen vanhoissa kaupunginosissa, ja sen päätteeksi istahdimme hetkeksi joenrantaan juomaan kuohuviiniä. Hotellille palasimme joskus neljän aikoihin ja yöunet jäivät väistämättä vähäisiksi, mutta sehän on näiden tapahtumien trendi.

Ilta oli kulunut suhteellisen sivistyneissä merkeissä, mutta aamu oli silti ankea. Pääsin sentään jo yhdeksitoista seuraamaan Atorox-palkinnonjakoa (edellisen vuoden parhaan spefinovellin äänestys, sikäli kuin joku ei tätä asiaa tunne), vaikka myöhästyinkin hieman alusta. Suurin henkilökohtainen menestykseni Atoroxin suhteen vaikuttaisi liittyneen siihen, että olen aktiivisella julkaisutoiminnalla pakottanut koko Atorox-instituution polvilleen – aiempina vuosina novelleja on julkaistu n. 120, mutta viime vuonna niitä ilmestyi yli 160 vaikka Usva-lehti oli tauolla. Tänä vuonna, kun URS on kiristänyt julkaisutahtia, Osuuskummakin on tullut markkinoille ja Usva palannut tauolta, novellien määrä noussee yli kahdensadan ja ilmeisesti Atorox-esiraati ei enää kykene lukemaan niitä kaikkia vaan ehdokasasettelua on tavalla tai toisella muutettava. Saavutushan se on sekin.

Sääntöjä tosin voisi muokata jättämällä URS-julkaisut kokonaan pois, sillä kaikista julkaisuista kymmenen parhaan joukkoon pääsi yksi ainoa tarina (Venla Lintusen Järviveli kuudennella sijalla – URS-väestä myös Jussi Katajala oli sijalla 8., mutta ei URS-julkaisulla). Toisaalta Atorox-kärjessä yleisestikin ottaen juhlivat vanhat, perinteikkäät tai muuten korkean profiilin julkaisut, olihan julkaisijoiden lista nytkin muotoa Portti, Portti, Tähtivaeltaja, Portti, Tähtivaeltaja, Portti, ison kustantajan antologia, Pasi Ilmari Jääskeläinen… Uusilla julkaisijoilla ja uusilla tekijöillä kestää aina aikansa vakiinnuttaa paikka fandomin sydämessä. Itselleni kyseessä oli ensimmäinen coni ilman minkäänlaista palkintoa, mutta joskushan sen vuonna 2006 alkaneen putken väistämättä täytyi katketa, ja lienen muutenkin siirtynyt palkittavasta palkitsevaan luokkaan.

Atorox-humusta olikin riennettävä suoraan seuraavaan ohjelmanumeroon, jossa olin puhumassa H. P. Lovecraftin Cthulhu-mytologiasta tai pikemminkin sen hyödyntämisestä omassa tuotannossa. Mukana olivat alan grand old man Boris Hurtta, kirjailija Tiina Raevaara ja URS-julkaisuissa debytoinut Antti Pohjamies (sekä viides keskustelija, jonka nimeä en nyt millään muista), ja vaikka aihe olikin hieman marginaalinen, se yllättäen veti salin täyteen eivätkä kaikki halukkaat edes mahtuneet sisään. Vahinko otettiin takaisin seuraavassa pienlehtipaneelissa, jossa paikalla ei – teemaan sopien – ollut juuri ketään. Hyvän keskustelun saimme silti aikaan Mixu Laurosen ja Pasi Karppasen kanssa, ja yllättäen jopa tulimme siihen lopputulokseen että pienlehden tekemisessä on järkeä.

Myyntipöydässä lauantai taisi olla vilkkain päivä, ja pari tuntia ehdin sen ääressä kököttää, vaikka mieli jo paloi iltabileisiin. Ja siellähän sitten olivatkin osapuilleen kaikki, tuli tavattua paljon vanhoja tuttuja ja tutustuttua uusiin ihmisiin, vaikka kaikkien kanssa en tietysti ehtinyt paljoa puhua (ja ihan kaikkea sanomaani en kunnolla muista). Tiivis ohjelma alkoi kuitenkin vaatia veronsa, ja väsähdin jo puoli kolmen aikoihin. Seuraava aamu ei sentään ollut aivan niin apea kuin olisi voinut olettaa, kenties marginaalisesti pitemmät yöunet sitten vaikuttivat asiaan.

Sunnuntai oli jo hieman väsynyt päivä, eikä kävijöitäkään näkynyt yhtä paljon kuin lauantaina. Vedimme silti kunnialla URS-show’n, ja sekin keräsi miltei täyden salin vaikka puhumassa oli vain kolmenkympin rajan jo aikaa sitten ylittäneitä miehiä – minun lisäkseni Petri Laine, Markus Koskimies, Jussi Katajala ja Tero Niemi – ja aiheenakin avaruusscifi. Varsin kiinnostavan keskustelun saimme aikaan, eikä yleisössäkään kukaan näyttänyt nukkuvan.  Osuuskumma-show’ssa en itse ollut esiintymässä, ja osuuskunnan jäsenenä siellä esitetyt asiat tietysti olivat jo ennalta tuttuja, mutta oli mukava nähdä että kiinnostunutta yleisöä oli tässäkin esityksessä lähes salin täydeltä. Viimeisenä kävin sitten keskustelemassa Irma Hirsjärven, Liisa Rantalaihon ja Anne Leinosen kanssa tarinoiden tuunaamisesta. Hyvä paneelikeskustelu sekin, vaikka en aivan terävimmilläni enää ollutkaan.

Sitten olikin edessä myyntipöydän purkaminen, tavaroiden pakkaaminen ja matka takaisin Helsinkiin. Iltabileet olisi sunnuntainakin vielä ollut, mutta tällä kertaa ne jäivät väliin, olihan maanantaina taas työpäivä ja myymättä jääneiden kirjojen sun muun rekvisiitan rahtaaminenkin asetti omat vaatimuksensa.

Tampereen Finncon 2012 oli kaikin puolin onnistunut tapahtuma, tekisi mieleni sanoa että paras coni tähän mennessä mutta siltähän ne aina tuoreeltaan tuntuvat. Aivan kaikki ei mennyt suunnitelmien ja toiveiden mukaan, mutta pääsääntöisesti conia voi pitää menestyksenä. Uusia URS- ja Osuuskumma-julkaisuja (Tiamatin värit, Kumman rakas, Ursula) myytiin hieman reilut 30 kappaletta kutakin, mikä jäi hieman jälkeen viimekesäisestä Pimeyden reunasta (jota myytiin 55 kappaletta) mutta toisaalta valikoimaakin oli nyt enemmän. Siinä missä viime vuonna myynnissä olivat vain Pimeyden reunalla ja Valkoinen antologia, nyt erilaisia julkaisuja oli kymmenkunta, ja myynti väkisinkin jakautui niiden kesken – harvalla oli varaa tai kiinnostustakaan ostaa jokaista tarjolla ollutta julkaisua.

Erikseen on mainittava minun ja Boris Hurtan yhteisteos Ne Ammoiset, joka käytännössä myytiin loppuun. Sille on siis varmasti tulossa jatkoa, ehkäpä jo ensi Finnconiksi! (Hurtan varastoista löytyi myös paljon loppuunmyytyä suomikauhua, johon sain etuosto-oikeuden, joten suuri osa myyntituotoista tulikin tuhlattua kirjoihin saman tien…) Ja saimmepa myös paljon rohkaisevaa palautetta URS-julkaisuista, sen voimin jaksaa tätä hulluutta jatkaa taas ensi kesään asti.

Kiitos kaikille, jotka olitte paikalla! Ensi vuonna sama uusiksi Helsingissä!

Edellinen Vanhemmat artikkelit Next Uudemmat artikkelit