Iron Man 3

Rautamiehen saaga on edennyt kolmanteen (tai neljänteen, jos The Avengers lasketaan mukaan) osaansa. Kolmososan kohdalla elokuvasarjojen vauhti on yleensä hiipunut vanhan toistoksi, joten ennakkoasenteeni oli skeptinen. Iron Man 3 yllätti tässä suhteessa positiivisesti. Elokuva sijoittuu The Avengersin jälkeiseen aikaan ja post-traumaattisesta stressihäiriöstä kärsivä Tony Stark joutuu kohtaamaan Mandariinin, joka on jonkinlainen Osama bin Ladenin ja Fu Manchun sekoitus. Tonyn heitettyä Mandariinille taisteluhaasteen hän saa kunnolla turpiinsa ja joutuu kamppailemaan altavastaajana ilman rautamiespukuaan. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä päältä päin näyttää ja juonessa riittää yllättäviä käänteitä.

Mitään kovin syvällistä elokuva ei tarjoa, mutta lunastaa kuitenkin kunnialla paikkansa Marvel-elokuvien joukossa. Perinteiseen tapaan lopputekstien jälkeen on luvassa ylimääräistä hauskaa. Ainoa ongelma on se, että jos ei ole nähnyt aiempia jatkumon elokuvia juonen seuraaminen voi olla hankalaa. Ainakin The Avengers tulee olla katsottuna ennen Iron Man 3:a. Iron Man -elokuvien jatkosta ei ole tietoa. Rober Downey Jr. olisi itse kiinnostunut jatkamaan Tony Starkina, joten ainakin The Avengers 2:ssa hänet tullaan luultavasti näkemään.

Dredd

Uusin Judge Dredd -filmatisointi Dredd ei saavu Suomessa lainkaan elokuvateattereihin. Night Visions -festivaalin lisäksi elokuva on nähtävillä Bio Rex Sellossa parissa erikoisnäytöksessä. Yleensä teatterilevityksen puuttuminen merkitsee floppia, mutta Dredd on saanut ulkomailla hyviä arvioita. Koska myös $220 miljoonaa tahkonnut Resident Evil: Retribution kiertää Suomen elokuvateatterit kaukaa, elokuvien teatterilevitys näyttää olevan nykyisin aivan satunnaista.

Jotkut saattavat muistaa Sylvester Stallonen Judge Dredd -version vuodelta 1995. Onnellisia ne, jotka eivät muista. Tällä kertaa Dreddin saappaisiin astuu Karl Urban. Parikseen hän saa Olivia Thirlbyn esittämän tuomarikokelas Andersonin. Anderson on juuri reputtanut tuomaritutkinnon kolmella pisteellä, mutta saa uuden mahdollisuuden. Hän joutuu päivän ajaksi Dreddin pariksi ja Dredd päättää, tuleeko Andersonista tuomari vai ei. Kaksikko lähtee tutkimaan raakaa kolmoismurhaa valtavaan kerrostaloon, jota hallitsee rikollispomo Ma-Ma (Sarah Connorin aikakirjoista tuttu Lena Headey). Ma-Ma ei pidä siitä, että tuomarit sekaantuvat hänen huumebisneksiinsä ja eristää kerrostalon laittamalla sen ydinsotasuojat päälle. Ulos ei pääse, joten Dreddille ja Andersonille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin raivata tiensä 200. kerrokseen, jossa Ma-Ma lymyilee.

Karl Urban on lähes täydellinen Judge Dredd, joka näyttää kaikille, kuka on laki eikä vahingossakaan hymyile. Myös Olivia Thirlby tekee oivan roolin hieman pihalla olevana tuomarikokelaana, joka joutuu betoniviidakossa selviämisen pikakurssille. Ma-Ma sen sijaan jää melko geneeriseksi pahikseksi. Suurin ero sarjakuviin on se, että Mega City Ykkönen muistuttaa scifistisen tulevaisuuden sijaan rapistunutta lähitulevaisuuden kyberpunk-maailmaa. Tähän tottuminen vei hetken aikaa, mutta ratkaisu tuo elokuvaan rosoista realismia. Dredd on brutaalin väkivaltainen elokuva ja K-18 -leima on saattanut osaltaan vaikuttaa päätökseen olla tuomatta elokuvaa teatterilevitykseen.

Kaiken kaikkiaan Dredd on onnistunut filmatisointi, joka jyrää Stallonen version unohdukseen. Ainoa miinuspuoli on lähes täydellinen huumorin puute, joka tekee elokuvasta tylyn katselukokemuksen. Karl Urbanin näkisi mieluusti uudelleen Dreddin roolissa, mutta jatko-osasta ei ole ainakaan vielä tietoa.

Prometheus

Ridley Scottin Prometheus-elokuvasta piti alun perin tulla Alienin esiosa, mutta jossain vaiheessa tuotantoa Scott päätti ettei tulekaan. Kun vielä käsikirjoittajakin vaihtui kesken kaiken niin lopputuloksena on omituinen sekasikiö, jonka sanoma hukkuu epäloogisuuksien ja käsittämättömyyksien alle.

Elokuvan alussa Elizabeth Shaw (Noomi Rapace) and Charlie Holloway (Logan Marshall-Green) löytävät luolamaalauksen, joka paljastuu LV-223 -nimiseen kuuhun osoittavaksi tähtikartaksi. Samanlaisia vihjeitä on löytynyt useiden muidenkin muinaisten sivilisaatioiden jäljiltä, joten pariskunta päättelee kyseessä olevan kutsu tulla käymään (eikä esimerkiksi varoitus pysyä kaukana kyseisestä paikasta). Shaw ja Holloway saavat Weyland-yhtiön johtajan Peter Weylandin rahoittamaan retkikunnan LV-223:lle, mutta Weylandilla on tietenkin asiassa oma agendanda. Mukaan lähtee myös David-niminen androidi (Michael Fassbender). Alien-elokuvia katsoneet tietävät, että androidi miehistössä on yleensä huono idea.

Prometheuksen alkupuoli on kiinnostava ja hetkittäin päästään jopa Alien-elokuvan tunnelmiin kun retkikunta tutkii maanalaisia katakombeja. Hyvin pian koko homma kuitenkin hajoaa kuin Bishop alien-kuningattaren käsittelyssä. Jostain syystä henkilöt alkavat käyttäytyä täysin järjettömästi. Esimerkkinä vaikka biologi, joka menee tökkimään sormellaan täysin tuntematonta eliölajia ja lepertelee kuin kissanpennulle, vaikka kuka tahansa taviskin tajuaa avaruusmadon käyttäytyvän kuin iskuun valmistautuva kobra. Ketään ei myöskään tunnu suuremmin liikuttavan se, että yhtäkkiä alukselle ilmestyy täysin tuntemattomia ihmisiä eikä käytävillä verisenä juoksenteleva Shawkaan aiheuta reaktioita aluksen miehistössä.

Kaikkein häiritsevintä on kuitenkin se, että juoni tuntuu kaiken aikaa pohjustavan Alien-elokuvaa ja mukana on alien-maailman elementtejä, jotka ovat täysin irrallaan jatkumosta. Lopun tapahtumista olisi saanut siistin paketin, joka jatkuisi luontevasti Alienin alussa, mutta kun ei niin ei. Pakkolaskun tehnyt muukalaisalus ei olekaan Alienissa sama kuin Prometheuksessa eikä Nostromon havaitsema hätäkutsu tulekaan Prometheuksen pakokapselista. Lopun alienkaan ei ole alien vaikka siltä vähän näyttää. Hetkittäin tulee mieleen, että katsoinko sittenkin The Asylumin tekemän Alien-ripoffin. Lopputekstien jälkeen olisi pitänyt olla kohtaus, jossa Shaw herää hyperunesta ja paljastuu että koko elokuva olikin vain hänen painajaistaan.

Elokuvan positiivisia puolia ovat Noomi Rapace ja 3D-efektit. Valitettavasti taas kerran suurin osa budjetista on laitettu efekteihin ja käsikirjoitus on raapustettu tuopinalusen kääntöpuolelle. Kyllähän tämän nyt katsoi, mutta kannattaa odottaa DVD/BluRay-julkaisua eikä maksaa täyttä 3D-lipun hintaa.

Iron Sky

Iron Skyn idea lienee useimmille jo tuttu. Joukko natseja pakeni kuun pimeälle puolelle vuonna 1945 ja natsit ovat siitä lähtien kehittäneet aseita maapallon valtausta varten Schwarze Sonne -kuuasemallaan. Vuonna 2018 Yhdysvaltain presidentti (Stephanie Paul) lähettää kuuhun retkikunnan tarkoituksenaan kohottaa laskevia kannatuslukuja. Kuunatsit kaappaavat yhden astronauteista ja päättävät kuulustelujen jälkeen, että on tullut aika aloittaa tuhatvuotisen valtakunnan jälleenrakentaminen. Ainut ongelma on se, että natsien teknologia on jämähtänyt 1940-luvulle eikä maailmanhistorian massiivisin sotakone Götterdämmerung lähde käyntiin ilman maapallon uusinta teknologiaa. Hakureissulle maapallolle päätyvät kuuführerin asemasta haaveileva Klaus Adler (Götz Otto), natsismiin sinisilmäisesti uskova Renate Richter (Julia Dietze) ja astronautti James Washington (Christopher Kirby). Laskeutumisen jälkeen mikään ei sitten menekään suunnitelmien mukaan.

Kyseiset kolme henkilöä ovat elokuvassa päärooleissa, joten heidän varassaan Iron Sky joko kaatuu tai pysyy pystyssä. James Washingtonissa on elokuvan alkupuolella hieman liikaa stereotyyppisiä komediamaneereita, mutta niiden alta löytyy vähitellen luonnetta ja syvyyttä. Klaus Adler puolestaan on perinteinen yrmy maailmanvalloituksesta haaveileva natsi, jolla on kaksi perusilmettä: koppalakki päässä ja ilman. Iron Skyn kiinnostavin henkilö onkin Renate Richter, jonka maailmankuva sortuu rymisten elokuvan aikana. Kirby, Otto ja Dietze onnistuvat kaikki rooleissaan ja heidän ansiostaan Iron Sky on muutakin kuin pelkkä tehosterymistely. Sivuroolit ovat sen sijaan lähinnä pelkkiä humoristisia karikatyyreja.

Iron Skyn erikoistehosteita ei voi moittia, pienellä budjetilla on saatu aikaan näyttävää jälkeä. Star Wreckin tehosteissa huomasi ajoittain, että kyseessä oli harrastajavoimin toteutettu elokuva, mutta Iron Sky näyttää kautta linjan ammattilaisten tekemältä. Natsien kuuasemassa on jylhää massiivisuutta ja sen steampunk-henkinen teknologia sopii elokuvan henkeen täydellisesti. Avaruustaistelukohtauksetkin vetävät vertoja Hollywoodin megatuotannoille. Voikin vain ihmetellä, miten Hollywoodin elokuvantekijät oikein saavat tuhlattua monikymmenkertaiset budjettinsa. Tosin suurimmat näyttelijätähdet eivät varmaankaan edes lukisi käsikirjoitusta ellei heille tarjottaisi Iron Skyn budjetin verran palkkiota.

Juonessa on aineksia vaikka mihin ja elokuvan lyhyeen kestoon verrattuna siihen on tungettu hieman liikaakin tavaraa. Katsojalle ei juurikaan jää hengähdystaukoja, sillä toiminta etenee vauhdilla. Tylsistymään ei todellakaan pääse, mutta muutama lisäminuutti olisi kyllä ollut paikallaan. Varsinkin kuuführer Wolfgang Kortzfleischin (Udo Kier) roolia olisi voinut laajentaa reippaasti. Nyt Kierin osaksi jää lähinnä vain natsiunivormussa patsastelu. Toivottavasti DVD:lle saadaan aikanaan jonkinlainen extended cut, joka syventää tarinaa entisestään. Tarina saattaa myös jatkua, sillä lopputekstien aikana vihjataan, että apokalyptisesta lopusta huolimatta joltain toiseltakin taivaankappaleelta saattaa aikanaan kuulua kummia.

Osa Iron Skyn komiikasta on luonteva osa tarinaa, osa taas jää pelkiksi irtovitseiksi. Charlie Chaplinin Diktaattorilla on odotettua suurempi osuus tarinassa kun taas Perikato-viittaus on lähinnä YouTube-vitsien jatko. Mukaan on upotettu myös vitsejä, joita ulkomaalaiset katsojat eivät edes pysty ymmärtämään, esimerkiksi Yhdysvaltain presidentin kampanjapäällikön nimi. Viittaukset muihin elokuviin toimivat suurimmaksi osaksi hyvin ja niiden bongailu onkin osa elokuvan viehätystä. Kaikkien viittausten huomaaminen vaatinee useamman katselukerran. Iron Sky on kaiken kaikkiaan onnistunut elokuva, joka lunastaa siihen asetetut odotukset.

Fright Night (2011)

Viime syksynä mainostettiin Fright Nightin uusintaversiota ja Sellon Bio Rexinkin aulaan tuotiin suuri mainosplakaatti. Elokuva ei kuitenkaan koskaan tullut teatterilevitykseen ja mainosplakaatti hävisi vähin äänin. Suoraan DVD:lle päätyminen ei yleensä tiedä hyvää, joten ennakko-odotukset eivät olleet kovin suuret siinä vaiheessa elokuvaa viimein ryhdyttiin katsomaan. Fright Night yllätti ja osoittautui ihan kelvolliseksi kauhukomediaksi.

Fright Night alkaa siitä kun Las Vegasilaiseen lähiöön muuttaa uusi naapuri nimeltä Jerry (Colin Farrell). Jerryn talon ikkunat on pimennetty ja hän vaikuttaa olevan hereillä vain yöaikaan. Ei mitenkään omituista Las Vegasissa, jossa kasinot ovat auki kaiken yötä. Hetken päästä kokonaisia perheitä alkaa kadota. Lähiön asukkaat eivät aluksi kiinnitä asiaan mitään huomiota, koska kukaan ei pysy aloillaan Las Vegasissa. Nörttipiireistä suosittujen joukkoon päässyt Charleykaan (Anton Yelchin) ei liiemmin välitä naapurin touhuista ennen kuin hänen ystävänsä Ed saa Charleyn vakuuttumaan, ettei kaikki ole kohdallaan. Kun Ed katoaa, Charley joutuu taistelemaan vampyyria vastaan yksin.

Fright Night alkaa kauhuelokuvana, mutta luiskahtaa vähitellen komedian puolelle. Viimeistään siinä vaiheessa kun feikki vampyyrinmetsästäjä Peter Vincent (David Tennant nahkahousuissa) tulee mukaan kuvioihin elokuva lakkaa ottamasta itseään vakavasti. Loppupuolella lentää verta ja irtovitsejä kiitettävissä määrin. Ei tämä uusi Fright Night mikään vampyyrielokuvien klassikko ole, mutta tarjoaa kuitenkin viihdettä, jännitystä ja hupia koko rahan edestä. Lopputekstien päällä soiva letkeä versio Jay-Z:n 99 Problemsista ansaitsee myös tulla mainituksi.