Rautapää ja perkeleet

Okkultistietsivä Ilmari Rautapään seikkailut jatkuvat! Uusi tarina, Rautapää ja perkeleet, on peräti neliosainen. Tätä kirjoittaessa episodeista on ilmestynyt kaksi ensimmäistä ja kolmatta odotellaan lähiaikoina. On siis hyvä hetki luoda katsaus siihen, miten uusi tarina on lähtenyt käyntiin.

Tällä kertaa Rautapää herää sairaalasta ja saa kuulla joutuneensa katkaisuhoitoon ryypättyään kuukauden putkeen. Myös poliisin haku vaikuttaa olevan päällä, eikä muistinmenetyksestä kärsivällä onnettomalla etsivällä ole aluksi hajuakaan siitä, mitä on tapahtunut ja miksi. Hiljalleen alkaa selvitä, että asiaan liittyvät tavalla tai toisella demarikansanedustaja Ilona Tuohioja sekä epäilyttävän Sinnelag-konsulttifirman yhtälailla epäilyttävä pomo Henrik Mesmersaari, ja häämöttääpä taustalla myös muinainen Egypti ja faaraon kirous. Edellisen tarinan ihmissusimyytin tavoin myös Egypti-ideaan on löydetty odottamaton ja ilmeisimmästä poikkeava näkökulma, jopa varsin häijy sellainen. Vaan eipä Rautapääkään onnekseen jää aivan avuttomaksi – fyysisesti hän tosin on sidottu sairaalaosastolle, mutta fyysinen todellisuus on lopulta okkultistiselle etsivälle vain yksi monen muun joukossa.

Tarinaa viedään eteenpäin vuoron perään Rautapään ja Mesmersaaren kertomana, ja kertojahahmon myötä myös lukijaääni vaihtuu, mikä on hauska ja toimiva idea ja rytmittää kokonaisuutta onnistuneesti. Ensimmäisen tarinan, Punavuoren susimiehet, samoin kuin Kultakuoriaisessa #5 julkaistun Parasiittäjän tapauksen, kirjoitti Jyrki Pitkä, Rautapää ja perkeleet taas on Sami Tissarin käsialaa. Kirjoittajan vaihtuminen ei kuitenkaan ole aiheuttanut epätasaisuutta tai -loogisuutta, vaan niin Rautapään hahmo kuin tarinoiden yleinen henkikin pysyvät hyvin linjassa (markkinointi- ja konsulttiala saa edelleen kyytiä, mikä on oikein), ja tarina juoksee yhtä sujuvasti molemmilla kirjoittajilla. Pikanttina lisänä myös Tajunta Median väkeä esiintyy pienessä cameo-roolissa, ja helsinkiläisille tarjolla on tietysti muutakin paikallisväriä Kallion kulmilta.

Joka tapauksessa tarjolla on jälleen taattua Rautapäätä, ja jäämme mielenkiinnolla odottamaan Perkeleet-tarinan päätöstä sekä okkultistietsivän uusia edesottamuksia!

Rautapään seikkailuihin voi tutustua Tajunta Median sivuilla tai Kultakuoriaisen dekkarinumerossa.

Tomi Sonster: Luonnos seikkailuksi (ntamo 2012)

(Huomautettakoon heti alkuun, että kirjoittaja ei tiedä eikä ymmärrä runoudesta yhtään mitään. Tämä ei toki estä häntä arvioimasta runoteosta.)

Millaista olisi uusrahvaanomainen spekulatiivinen runous? Urs.fi-sivulla on esitetty ehdotus, että novellien lisäksi Kultakuoriaiseen voisi lähettää myös muuta materiaalia, esimerkiksi sarjakuvia tai runoja, mutta kumpaakaan ei toistaiseksi ole nähty.

Runouden puolelta meitä sentään on lähestytty. Tomi Sonster ystävällisesti lähetti Urs-toimitukselle arvostelukappaleen runoteoksestaan Luonnos seikkailuksi (ntamo 2012), ja olen siihen nyt perehtynyt. Uusrahvaanomaista tämä ei ole, kiehtovaa kylläkin.

Uusrahvaanomainen spekulatiivinen runous olisi luultavasti jotakin sellaista, mitä Robert E. Howard kirjoitti Weird Tales -aikana, siis tiukasti loppusoinnutettuja ja sisällöltään selkeitä pulp-kertomuksia runomitassa. Sonsterin lähestymistapa on toisenlainen. Kirja koostuu muutaman rivin mittaisista (no, on joukossa muutama pitempikin), pääsääntöisesti otsikoimattomista runoista, jotka asiayhteydestään irrotettuna menisivät täydestä yksittäisinä modernin absurdeina runoina. Kokonaisuutena ajatuksen kanssa luettuna runonpätkistä kuitenkin muodostuu selkeästi kokonaisuus, vaikkakaan ei kovin selkeä sellainen. Välillä seuraava runo tuntuu jopa suoraan jatkavan siitä, mihin edellinen jäi, ja tietyt elementit ja teemat toistuvat läpi teoksen – ja kehittyvätkin, ainakin johonkin suuntaan.

Yksiselitteistä tarinaa kokonaisuudesta ei aivan helpolla löydy, mutta ei tarvitse olla edes kovin tarkkaavainen lukija huomatakseen, että tietyt henkilöt, ryhmät ja paikat tulevat vastaan kerta toisensa jälkeen. Ollaan kaupungissa, joka vilisee meedioita ja noitia, raadonsyöjiä ja vampyyreja, vähän väliä palataan hautausmaalle tai luostariin, kohduista ryövättyihin sikiöihin tai varastettuun kiirastuleen, ja ihmisiä surmaavaa demoniakin jahdataan. Taustalla häilyvät tulkitsijoiksi kutsuttu tarkemmin täsmentämätön joukko sekä kaupungin salaperäinen pormestari. Kertoja tai näkökulmahenkilö – mikäli kyseessä on alusta loppuun sama henkilö, tätäkään ei täsmennettä – tuntuu ainakin näennäisesti toimivan pormestarin alaisuudessa ja saavan erilaisia tehtäviä, joiden tarkoitus on suojella kaupunkilaisia erinäisiltä pahoilta asioilta. Hän tosin sekaantuu kaupungin elämään muillakin, ajoittain varsin brutaaleilla tavoilla, ja saa kertaalleen tehtävän jopa itseltään Jeesukselta. Kertojalla on myös kyky muuttaa olentojen olemusta, esim. tehdä raatelijoista peukaloijia. Muutenkin kaupungin todellisuus on varsin epävakaa, ja olennot muuttavat usein muotoaan tai paljastuvat joksikin muuksi.

Mistä sitten on kysymys? Suoraviivaista tarinaa teoksen tuskin on edes tarkoitus kertoa, eikä sellaista edes jää kaipaamaan. Mielikuvien ja kielikuvien tasollahan tässä pelataan, ja se myös toimii. Jo yksittäiset visiot ovat herkullisia, ja kielen ja sisällön näennäistä brutaaliutta pehmentää ajoittainen huumori, joka tosin on varsin mustaa. Taustalla rakentuva kokonaisuus, josta ei aivan saa kiinni, aiheuttaa miellyttäviä oivalluksia – hei, eikös tämä elementti juuri mainittu muutama runo takaperin? Sonsterin tyyli on hyvin omanlaistaan, mutta jos jonkinlaisia vertailukohtia on haettava, ne löytyvät ainakin runouden suhteen sivistymättömälle rockmusiikin puolelta. Mieleen tulee sekoitus varhaista Absoluuttista nollapistettä kaikkein huuruisimmillaan sekä varhaista YUP:ta kaikkein kirvesperseisimmillään. Mielleyhtymä tosin saattaa johtua vain siitä, että molemmat mainitut yhtyeet ovat harrastaneet hieman haasteellisesti tulkittavia teemalevyjä.

Joka tapauksessa on sanottava, että minä pidin Luonnos seikkailuksi -teoksesta. Maailmankuvaansa on hyvä laajentaa, eli jos modernimpi runous ei aivan sydänkohtausta aiheuta, URS suosittelee tutustumaan Tomi Sonsterin teokseen! (Esim. täällä se onnistuu.)

Petteri Hannila: Fargoer

Petteri Hannila lienee URS-julkaisuja seuranneille tuttu jo Kultakuoriaisesta. Kauhuteemaisessa numerossa #3 julkaistiin hänen novellinsa Kasvit. Heinäkuusta 2012 lähtien hän on julkaissut e-kirjamuodossa englanninkielistä Fargoer-fantasiasarjaa (virallinen suomennos on Kaukamoinen), jota on tähän mennessä ilmestynyt neljä osaa. URS-toimitus päätti tutustua sarjaan ja kertoo siitä nyt tässä.

Fargoerin keskushenkilö on Vierra, kainuiksi kutsuttuun matriarkaaliseen metsästäjä-keräilijäheimoon kuuluva nainen, päällikön sukua mutta yhteisössään kuitenkin ulkopuolinen. Aikuistumisriitissä hän saa kuulla kohtalostaan, johon kuuluu seikkailuja kaukomailla ja suuria tekoja, mutta myös suuria kärsimyksiä. Jo ensimmäisissä tarinoissa ennustus osoittautuu totuudenmukaiseksi. Vierra päätyy naapurikansojen, turjalaisten ja viikinkien, pariin, eikä tämä tapahdu aivan kolhuitta. Kaikesta päätellen hänen matkansa myös on vasta alussa.

Nimistöstä ja muista yksityiskohdista voi päätellä, että tarinat sijoittuvat varhaiskeskiaikaiseen Eurooppaan, joskin taikuus ja muut yliluonnolliset elementit, etenkin suomalainen tarusto ja viikinkimytologia, ovat vahvasti läsnä. Idea ei ole kotimaisessa spekulatiivisessa fiktiossa aivan ainutlaatuinen, kuten ei myöskään nuori nainen tarinoiden päähenkilönä, mutta yleisimmistä lajitovereistaan poiketen Fargoer ammentaa tyylillisen inspiraationsa vanhan liiton miekka&magia-tarinoista. Vaikkapa Robert E. Howardin Conan-tarinoiden tapaan Fargoerkaan ei ole yhtenäinen pitkä tarina, vaan esittää pikemminkin yksittäisiä fragmentteja päähenkilönsä eri elämänvaiheista (joskin Conanista poiketen ne etenevät ainakin alkujaksojen perusteella kronologisesti). Tarinat ovat varsin seikkailullisia ja toiminnallisia, kauhuelementtejäkään ei kaihdeta, ja Howardin sankarien tapaan Vierra saa välillä kestää melkoista rusikointia. Melkoisen URS-henkistä siis! Mistään pastisseista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Hannila kirjoittaa selkeästi omalla tyylillään ja äänellään.

Sarja on vielä niin alkuvaiheessa, että on vaikea sanoa mihin suuntaan kokonaisuus tulee kehittymään. Ensimmäiset neljä osaa kuitenkin ovat kaikin puolin viihdyttävää luettavaa, ja myös sopivan pituisia kerta-annoksia (10-20 A4-liuskaa). Ensimmäinen jakso on ilmainen, muut voi ladata vajaan euron kappalehintaan useammastakin eri nettikaupasta. Viides jakso on tätä kirjoittaessa jo työn alla.

Voi tietysti pohtia, onko englanti aivan optimaalinen kieli lukea tämänkaltaisia tarinoita. Kieliratkaisun toki ymmärtää, sillä pienellä kielialueella on lopulta melko rajallisesti yleisöä kotimaiselle seikkailulliselle fantasialle, ja kansainväliselle lukijakunnalle suomalaiskansalliset ja skandinaaviset elementit ovat toisaalta varmasti kiehtovia ja eksoottisia. Käännös on myös ainakin maallikon silmään onnistunut. Suomenkielinen versio Vierran seikkailuista olisi silti hyvä olemassa, ja ilmeisesti sellainen myös on työn alla.

Joka tapauksessa URS suosittelee Fargoer-sarjaa ja jää mielenkiinnolla odottamaan seuraavia jaksoja. Sarjaan pääsee tutustumaan täällä.

Kyösti Salovaara: 2112 – Antiutopia

Sarjassamme ”URS lukee ja arvostelee” on tällä kertaa vuorossa Kyösti Salovaaran verkossa julkaistu tieteisromaani 2112, alaotsikoltaan Antiutopia (ladattavissa ilmaiseksi täältä). Lajityypiltään se edustaa viime vuosien suosittua dystopiagenreä, mutta lähestyy aihetta varsin erilaisesta suunnasta kuin tämän tyyppisissä romaaneissa on tapana.

Vuonna 2017 (tuskin sattumalta itsenäisyyden juhlavuonna) Suomi on muun maailman johtotähtenä ja mallioppilaana siirtynyt Yhteisen edun aikaan, ja vuonna 2112 eletäänkin jo vankasti YE-suomessa. Pörssikapitalismi on romahtanut omia aikojaan ja demokratia lakkautettu, valtaa pitää virkamiehistö ja yhteiskunnasta on tullut eräänlainen ekologisin perustein hallittu ”pehmeä diktatuuri”, jossa kansalaisten elämää kontrolloidaan yhteisen edun nimissä. Väestö on koottu muutamaan suurimpaan kasvukeskukseen valtaviin ekopilvenpiirtäjiin, esimerkiksi ravitsemusta, asumista, energiankulutusta ja kulutustavaroita säännellään tarkoin, eikä vaikkapa lihaa tai kirjoja käytännössä saa mistään, tupakasta nyt sitten puhumattakaan. Vain jääkiekon ja kahvin kaltaisiin koko kansan huveihin ei toistaiseksi ole uskallettu koskea, ja alkoholiakin edelleen saa, vaikka kontolli onkin tiukka.

Päähenkilö Gustav Hjort (eli Jösse) on historiantutkija, jonka YE-ministeri lähettää asiantuntijaryhmän mukana Kuopioon selvittämään, miksi sikäläisten lasten oppimistulokset ovat parempia kuin Helsingissä ja muualla maassa. Sekalaisen tutkija- ja virkamiesjoukon odysseia kulkee halki tulevaisuuden Suomen, ja matkan kuluessa murtuvat monet Yhteisen edun illuusiot niin ekologiselta kuin yleisinhimilliseltäkin kannalta ajatellen.

Salovaara kertoo itse tehneensä pitkän uran ”vapaana kirjoittajana: kirja-arvostelijana, kolumnistina ja poleemisena keskustelijana”. Tämä tausta näkyy selvästi myös 2112-romaanissa – Salovaara ei selvästikään pyri miellyttämään ketään. Jo kirjoitustyylistä saisi ainakin Suomen Tieteiskirjoittajien kirjoituskursseilla sapiskaa. Juoni etenee etenkin alkuun hyvin hitaasti, ja minäkertojana toimiva Jösse unohtuu tämän tästä kertomaan YE-Suomen historiasta tai käytännöistä, omasta elämästään tai sukuhistoriastaan, tai vain pohdiskelemaan erilaisia asioita. Myöhemminkään romaani ei etene dynaamisen juonenkuljetuksen ehdoilla, vaan rakentuu suurelta osin Jössen ja muiden henkilöiden pohdinnoista ja dialogista. Alkuun päästyään romaanin verkkainen tyyli kuitenkin saa lukijan otteeseensa, ja kirja tuleekin helposti luettua yhdeltä istumalta. Mainoslause ”hävyttömän pohdiskeleva ja vetävän leppoisa” on siis varsin paikkansapitävä. Ajoittain mukaan hiipii myös romantiikkaa ja jännityselementtejä, ja loppua kohti paljastuvat suuremmat kuviot tuntuvat juuri yleisen leppoisuuden vuoksi erityisen kylmääviltä.

Kirjoitustyylin lisäksi myös romaani sisältö aiheuttaa varmasti nikottelua. 2112 kyseenalaistaa monet nykypäivän itsestäänselvyydet ja maalaa suorastaan hävyttömän tulevaisuudenkuvan siitä, mihin nykypäivän aatteet ja politiikka saattavat johtaa ja miten huonoja seurauksia itsessään hyvillä tarkoitusperillä saattaa äärimmilleen vietyinä olla. Toisaalta juuri tässä on kirjan voima. En katso olevani pätevä arvioimaan esimerkiksi romaanin ekologisia, tieteellisiä ja yhteiskunnallisia visioita sinänsä, mutta perusajatus on yleisinhimillinen ja tärkeä – pahimpia tekoja eivät lopulta tee pahat ihmiset, vaan hyvät mutta ideologiansa sokaisemat. Kun ideologiasta pidetään kiinni vaikka todellisuus ympärillä osoittaa sen aiheuttavan vakavia haittoja, ollaan tuhon tiellä. 2112 antaa siis ajattelemisen aihetta, ja jo tästä syystä se kannattaa lukea, vaikka ei sen sanomasta samaa mieltä olisikaan.

Muitakin kiinnostavia elementtejä romaanista toki löytyy. Miljöökuvaus on herkullista etenkin keskivaiheilla, kun asiantuntijaryhmä kulkee läpi rapistuneen ja ihmisten hylkäämän maaseutu-Suomen ja kohtaa lähestulkoon tuhonjälkeisiä visioita. Hauskoja pieniä yksityiskohtia löytyy sieltä täältä, erityisesti mieleen jää Mikkelin torille sijoittuva kohtaus, johon liittyy joitakin nykypäivän ja lähihistorian merkkihenkilöitä. Myös monet pitkälliset keskustelut ja pohdiskelut ovat herkullista luettavaa, ja niitä tekisi mieli makustella uudempaan kertaan. Jonkin verran toimittamista romaani tosin olisi vaatinut, muutamassa kohtaa silmään pistää yksittäinen tavutusvirhe tai puuttuva sana (näitä tosin löytyy myös isojen kustantajien kirjoista tänä päivänä) ja paikoitellen on tyyliinkin nähden turhaa toistoa. Pikkuseikkojahan nämä kuitenkin ovat, ja pääsääntöisesti kokonaisuus on tyyliltään eheä.

2112 ei varmasti sovi jokaiseen makuun. Kaikkia verkkainen tyyli ei varmasti miellytä, ja monia sisältö ja sanoma saattavat jopa suututtaa. Kirjalle kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus, sen verran kiinnostavasta ja ajatuksia herättävästä teoksesta on kysymys. Itse vapaalla 1990-luvulla nuoruuteni eläneenä ja sen jälkeen Suomen asteittaista ankeutumista seuranneena, sekä toki kaikenlaisten provokaatioiden ja vastavirtaan uimisen suurena ystävänä, joka tapauksessa nautin 2112:n lukemisesta. Uusrahvaanomaista tämä ei ole, mutta uskallan silti suositella muillekin!

Kumman rakas -antologia julkaistu

Osuuskumma-kustannus, jossa on mukana myös monia URS-julkaisuista tuttuja kirjoittajia, on nyt julkaissut ensimmäisen kirjansa. Kumman rakas. Kirja sisältää kaikkiaan neljätoista spekulatiivista tarinaa erilaisesta rakkaudesta. Mukana on niin URS-henkistä materiaalia kuin hieman uuskummempaakin.

Osuuskumma tulee myös näillä näkymin julkaisemaan ainakin valtaosan tulevista URS-julkaisuista, ja paljon muutakin kiinnostavaa on kaavailtu – eli painakaahan nimi mieleenne!

Virallinen tiedote löytyy täältä, ja kirjaa voi tilata täältä.

Sisällys:

  • Tuomas Saloranta: Diplomaattinen selkkaus
  • Kristel Nyberg: Saalistaja
  • Kalle Lintunen: Todellista rakkautta
  • Jeff VanderMeer: Kannettu (suom. Markus Harju)
  • Aleksi Kuutio: Raskas isä
  • Siria Kohonen: Patakuningatar
  • M.G. Soikkeli: Se mikä luonnostaan lankeaa
  • Antti Riimuvuori: Nettideitti
  • Jussi Katajala: Katarsis
  • Christine Thorel: Viimeinkin
  • Tarja Sipiläinen: Pintaa syvemmälle
  • Liliana Lento: Rose & May
  • Maria Carole: Pahanilmanlintu
  • Taru Luojola: Kuuntele Tomppaa

Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet

Kuten tunnettua on, omien tuotostemme lisäksi kerromme täällä URS-blogissa mielellämme myös muiden teoksista, jotka sopivat URS-henkeen ja saattavat kiinnostaa lukijakuntaamme. Tällä kertaa vuorossa on Tajunta Median Ilmari Rautapää, okkulttinen etsivä -äänikirjasarja, joka alkaa tarinalla Punavuoren susimiehet.

Aloittakaamme itse tarinasta. Niin itse pilottijakso kuin sen perusteella hahmottuva peruskonseptikin tavoittavat onnistuneesti sarjadekkarin tradition. Heti alussa kuvataan prologin omaisesti rikos uhrin näkökulmasta, sen jälkeen esitellään päähenkilö ja keskeiset sivuhenkilöt ja ryhdytään selvityspuuhiin. Päähenkilö on persoonallinen ja hieman omintakeinen etsivä, jolla on shamaanin ja okkultistin taitoja, hänen vastapainonaan toimii maanläheisempi ja kaikista aiemmin vastaan tulleista yliluonnollisuuksista huolimatta lähtökohtaisen skeptinen poliisi, ja areenalle marssitetaan myös veikeä mutta epäluotettava ja aavistuksen verran uhkaavakin informaatiolähde. Keskeisten hahmojen välinen henkilökemia tietysti kehittyy tällaisissa sarjoissa vasta ajan myötä, kun he tulevat yleisölle tutummiksi, mutta jo ensimmäisessä jaksossa henkilögalleria vaikuttaa varsin mainiolta.

Kun otsikko on Punavuoren susimiehet, on tietysti melko selvää, millaisten olentojen kanssa joudutaan tekemisiin. Tyypillisestä ihmissusitarinasta ei lopulta kuitenkaan ole kysymys, vaan susimyyteistä on kaivettu esiin hieman harvemmin nähtyjä puolia. Tutkimusmenetelminä toimivat rituaalit ja muut henkimaailman touhut antavat myös tarinalle omaperäisen silauksen. Aivan tällaiseen yliluonnolliseen dekkariin en muista ainakaan Suomessa törmänneeni. Helsinkiläisenä viehättää myös tietty paikallisväri ja miljöökuvaus – ja piruillaanpa ohessa kevyesti Punavuoren mainostoimistoille, mikä on aina paikallaan.

Tarina siis toimii, mutta entä toteutus? Kieliasua en osaa kuunnellessa arvioida aivan yhtä rutiininomaisesti kuin lukiessa, mutta äkkiseltään teksti on laatutyötä. Korvaani pisti lähinnä omistusliitteiden ajoittainen katoaminen, mutta se taitaa toisaalta olla suunta johon kieli on kehittymässä. Kirjallinen toteutus on selkeästi myös räätälöity ääneen luettavaksi, sillä se tuntui svengaavan kautta linjan eikä liian pitkiä ja vaikeita lauserakenteita tms. sudenkuoppia ollut vastassa. Lukijan ääni on miellyttävä, ja tekstiä on ylipäätään mukava kuunnella, vaikka muutamin paikoin olisin intuitiivisesti odottanut hieman erilaisia painotuksia. Pidän myös hyvänä ideana sitä, että vaikka lukijoita onkin vain yksi, hän muuttaa hieman ääntään eri henkilöiden dialogin kohdalla. Varsinkin informaatiolähteen puhetapaa mallinnetaan varsin eläväisesti.

On tietysti makuasia, nauttiiko tarinat mieluummin lukemalla vai kuuntelemalla. Äänikirjaformaatti saattaakin muodostua hienoiseksi haasteeksi lupaavalle projektille, tekstimuotoinen toteutus vaikkapa e-kirjana olisi saattanut olla yleisön hankkimisen kannalta varmempi ratkaisu. Toisaalta pidän positiivisena sitä, että kaikenlaista kokeillaan – ja saattaahan formaatti vielä hyvinkin vakiintua käyttöön. Joka ala tarvitsee pioneerinsa. Koko tarinan kuuntelemiseen kuluu n. 70 minuuttia, ja kiireiselle ihmiselle saattaa tietysti olla hieman ongelmallista löytää niin pitkä hiljainen hetki syventyä kuuntelemaan äänikirjaa. Itse kuitenkin matkustan paljon kaupungista toiseen, ja huomasin parin tunnin junamatkan kuluvan varsin rattoisasti Rautapään tutkimuksia kuunnellessa. Erityisesti matkustavaisille formaatti siis sopii. Olisin ehkä kaivannut jakoa lyhyempiin pätkiin, vaikkapa jokaista lukua omana ”raitanaan” (nyt pilottijakso on jaettu kahdeksi tiedostoksi noin puolivälistä, mikä ainakin alkeellisemmalla mp3-soittimella aiheuttaa potentiaalisesti hankalaa kelailua mikäli kuuntelemisen joutuu keskeyttämään pitemmäksi aikaa), mutta toisaalta en tiedä, millaisia teknisiä ongelmia tällainen aiheuttaisi.

Joka tapauksessa Ilmari Rautapään ensimmäinen tapaus on huolella ja rakkaudella toteutettu yliluonnollinen ja kauhuhenkinenkin dekkari, ja sitä voi suositella kaikille spekulatiivisen jännityksen ystäville. Itse ainakin olisin sujuvasti kuunnellut näitä lisääkin heti samaan syssyyn. Toivon Rautapäälle ja ylikonstaapeli Pohjavirralle menestystä ja pitkää ikää!

Ilmari Rautapäähän pääsee tutustumaan täällä.

Äänikirjoja okkulttisen etsivän seikkailuista

Saimme tiedotteen tällaisesta varsin urs-henkiseltä kuulostavasta projektista, joten julkaisemme sen täälläkin:

Okkulttinen etsivä seikkailee innovatiivisessa formaatissa

Jyrki Pitkän kirjoittama ja Tajunta Median 7.5. julkaisema äänikirjasarja raivaa uusia uria suomalaisen viihteen kentälle.

Äänikirjat ovat koko ajan lisäämässä suosiotaan. Yleensä ne kuitenkin ovat eräänlainen oheistuote, joka julkaistaan jo ennalta suositun kirjan sivuun haalimaan laajempaa asiakaskuntaa. Tajunta Media sen sijaan lähtee liikkeelle uudenlaisella otteella ja tuo materiaalin suoraan äänikirjaksi.

Tajunta Median äänikirjat eivät ole myöskään useamman cd:n tuntikausia kestäviä paketteja, vaan esikuviksi on otettu nopeasti luettavat pulp-lukemistot ja julkaisukanavaksi ladattavat mp3-tiedostot.

”Itse nuorempana olin kova kauhufani ja tykkäsin lukea Yöjuttuja”, kuvailee Jyrki Pitkä hankkeen taustoja. Yöjutut olivat 80- ja 90-luvulla ilmestyneitä kauhuaiheisia lehtiä, eräänlaisia yliluonnollisia Jerry Cottoneita. Lehteä yritettiin elvyttää 2000-luvulla, mutta se ei kantanut yhtä numeroa pidemmälle.

”Pohdin kuinka lehden julkaisun saisi kiinnostavammaksi, ja tuli mieleen äänikirjat. Niitä on helppo ladata mp3-soittimeen ja kuunnella vaikka pyöräillessä tai bussimatkalla”, Jyrki jatkaa.

Sisällöltään okkulttisen etsivän, Ilmari Rautapään seikkailut hakevat vaikutteita kauhuviihteen lisäksi myös uushenkisyyden kentältä ja kansanperinteestä. Rautapää työskentelee alppilalaisen esoteerisen kirjakaupan takahuoneessa tarot-tulkitsijana. Hän on eräänlainen shamanistinen antisankari, jota uhkaavat sekä pimeyden voimat että yhteiskunnallinen vähäosaisuus.

Ensimmäisessä seikkailussa hän kohtaa perinteisestä kauhukuvastosta tuttuja hahmoja, ihmissusia.

”Ihmissudet ovat herkullisia pahiksia, mutta yritin saada niihin hiukan uutta näkökulmaa. Ajatus on, että ihmissudet eivät ole minkään ihmissusiviruksen sairastuttamia, mitä nykyään paljon näkee, vaan henkiolentojen riivaamia ihmisiä. Perinteisesti shamanistisissa uskonnoissa eläinten henget on nähty lähes yksinomaan myönteisinä apuhenkinä tai henkioppaina, mutta entä jos kyseessä onkin yksinäinen susi, verenhimoinen saalistaja ja lähes sosiopaattinen omaneduntavoittelija? Voisiko sellaisesta hengestä olla kuitenkin hyötyä esimerkiksi raa’assa kapitalistisessa yritysmaailmassa, jossa pärjäävät vain kaikkein vahvimmat ja häikäilemättömimmät”, Pitkä pohtii.

Tarinat on suunnattu jännitys- ja kauhuviihdettä kuluttaville nuorille ja aikuisille.

Ensimmäinen osa kaksiosaisesta ”Punavuoren susimiehet”-seikkailusta julkaistaan 7.5., lisätietoja löytyy verkkosivulta http://rautapaa.tajunta.net. Sivulta on myös kuunneltavissa ja vapaaseen jakoon ladattavissa tarinan 10 ensimmäistä minuuttia.

Edellinen Vanhemmat artikkelit