Solomon Kane

Viime aikoina olen perehtynyt Robert E. Howardin laajaan tuotantoon, ja suosikkihahmokseni on noussut Solomon Kane.

Äkkiseltään Kane on varsin erilainen kuin Howardin tyypilliset sankarit. Siinä missä esimerkiksi Conan ja Kull (tai ”Kall”, minkä nimen hahmo sai suomennoksissa taivutusteknisistä syistä) ovat kuninkaiksi päätyviä opportunistisia veijareita, Kane on tiukan hyveellinen 1600-luvun puritaani, joka vaeltaa päämäärättömästi ympäri maailmaa ja oikaisee kaikki kohtaamansa vääryydet vailla sen suurempaa henkilökohtaista motiivia.

Kanen oikeamielinen viha pahuutta ja vääryyttä kohtaan lähentelee oikeastaan psykoottisuutta. Tämä käy ilmi heti ensimmäisessä Solomon Kane -tarinassa: Kane löytää tienposkesta nuoren naisen, jonka rosvojoukko on raiskannut ja jättänyt kuolemaan, ja seuraa syyllisiä Euroopasta pimeimpään Afrikkaan asti – huolimatta siitä, että uhri on sattumanvarainen ja hänelle ennestään tuntematon.

Howardin kiehtovimman hahmon Solomon Kanesta tekee paitsi hänen vimmaisuutensa, myös pintatason alla vellova ristiriitaisuus. Näennäisestä uskonnollisuudestaan huolimatta Kane on pohjimmiltaan howardilainen yli-ihmismäinen soturi, ja vaikka hän siteeraa Raamattua ja perustelee tekojaan Jumalan johdatuksella, lopulta hänen leppymäton raivonsa on pakanallista ja barbaarista perua. Ja vaikka Kane itse ei juuri pysähdy vellomaan identiteettikriiseissä, Afrikan muinaiset salaisuudet ja musta magia, jotka eivät ole yksiselitteisesti sovitettavissa puritaaniseen maailmankuvaan, saavat aikaan jopa hienoista henkilöhahmon kehitystä.

Alkupään tarinoissa Kane vaeltaa Euroopassa törmäten rosvoihin, julmiin aatelisiin ja erilaisiin yliluonnollisiin hirmuihin, mutta oleellisimmat tarinat sijoittuvat Afrikkaan. Kanen afrikanseikkailut kärsivät toki jossain määrin Burroughs-ilmiöstä (Afrikasta tuntuu löytyvän niin paljon kadonneita kaupunkeja ja muinaisia kansoja, että maanosan luulisi käyvän ahtaaksi), mutta jos tämän ei anna häiritä, tarjolla on sarja erinomaisia vanhan ajan pulp-seikkailuja, joissa kohdataan kaikkea mahdollista julmista orjakauppiaista afrikkalaisiin vampyyreihin ja Atlantiksen perillisiin.

Liki vuosisadan takaiset käsitykset Afrikasta eivät tietysti ole nykylukijalle täysin ongelmattomia, ja esille nousee väistämättä kysymys rasismista. Howard ei liene koskaan ollut tunnettu poliittisesta korrektiudesta, joten tuskin kenellekään tulee yllätyksenä, ettei hän tässä suhteessa selviä aivan puhtain paperein. Solomon Kane tosin suhtautuu alkuperäisasukkaisiin pääasiassa ystävällisesti, mutta pohjimmiltaan heidät kuvataan ajan tapaan ”iloisena ja yksinkertaisena väkenä, jolla on hyvä rytmitaju”. Arveluttavampaakin materiaalia löytyy paikoitellen – erään tarinan loppuhuipentumassa jopa sanatarkasti ylistetään valkoisen arjalaisen soturin ylivertaisuutta kautta aikakausien.

Riippuu lukijasta, miten näihin elementteihin suhtautuu. Itse näen asian niin, ettei menneiden aikojen seikkailukertomuksia ole mielekästä arvioida modernin maailman arvojen perusteella, vaan tietyt nykylukijan näkökulmasta häiritsevät piirteet on vain hyväksyttävä osana ajankuvaa. Suoranaista vihanlietsontaa tai halveksuntaa tarinoissa ei myöskään esiinny, vaan sympatiat ovat aina hätää kärsivien puolella, olivat nämä sitten afrikkalaisia tai eurooppalaisia, eikä Solomon Kane tee eroa ihonvärin perusteella vaan taistelee tasapuolisesti niin mustien kuin valkoistenkin kokemia vääryyksiä vastaan. Löytyypä tarinoista jopa keskeinen musta henkilö, noitatohtori N’Longa, jonka viisautta Kane arvostaa ja jonka lopulta hyväksyy vertaisekseen.

Robert E. Howardin henkilökohtaisissa mielipiteissä saattoi toki olla paljonkin kritisoitavaa, mutta hänen luomuksensa Solomon Kane on klassinen vanhan ajan sankari, joka vihaa vääryyttä, suojelee heikkoja ja kunnioittaa vertaisiaan. Tarinoiden henki on siis pohjimmiltaan hyväntahtoinen, eikä lukukokemustaan ole syytä pilata ryhtymällä suorittamaan yksityiskohtien tai sanavalintojen postkolonialistista analyysia.

Lopuksi on vielä mainittava, että Solomon Kanen seikkailuja voi suositella myös meille vannoutuneille poikamiehille, jotka emme perusta romantiikasta taikka lihallisemmasta elostelusta. Toisin kuin vaikkapa melkoisena naistennaurattajana tunnettu Conan, Kane ei hyveellisenä uskonsoturina tietenkään ole altis naisten suloille ja houkutuksille. Niinpä tarinoista puuttuvat pakolliset romanttiset tahi eroottiset sivujuonet, ja ne keskittyvät oleellisiin asioihin eli miekankalisteluun, seikkailuihin ja urotöihin.

Solomon Kane -tarinoita on julkaistu vaihtelevina kokoelmina. Kattavin ja Suomesta käsin myös helpoimmin hankittavissa lienee The Savage Tales of Solomon Kane (2004), joka sisältää yhdeksän valmista tarinaa, neljä kesken jäänyttä aloitusta sekä kolme runoa (yhdestä kaksi vaihtoehtoista versiota). Suomenkielisinä Solomon Kanen seikkailuja ei valitettavasti vaikuttaisi löytyvän, mutta Howardin englanti on hienoisesta vanhahtavuudestaan huolimatta varsin helppolukuista, joten tarinoita lukee sujuvasti alkuperäiskielelläkin.

Bill – Linnunradan sankari

Siitä on jo vuosia kun kotikirjastoni scifi-hyllyä penkoessa käteeni osui räikeän värinen pehmeäkantinen teos, jonka kannessa lihaksekas avaruusjääkäri ja vanhanaikaisen kurvikas neito kamppailivat inhottavan lonkerohirviön otteessa. Kirja oli nimeltään Bill – Linnunradan sankari mauttoman mielihyvän planeetalla, ja se näytti lupaavan seksiä, väkivaltaa ja seikkailua. Ja sitä se myös tarjosi.

Pulp-kirjallisuus oli tuolloin minulle tuntematon käsite, mutta jokin maailmankaikkeuden fiktioharrastajien kollektiiviseen muistiin yhteydessä oleva osa aivoistani tiesi kertoa minulle että juuri sellaista olin lukemassa. Tai tarkalleen ottaen pulp-parodiaa ryyditettynä sodanvastaisella kritiikillä ja vähemmän hienovaraisilla viittauksilla tunnetuihin scifi-teoksiin, mutta yhtä kaikki, kyseessä oli häpeämättömän viihdyttävää seikkailua joka ei pyydellyt anteeksi toistoa ja suoraviivaisia ratkaisuja. Kunnon muussia siis.

Bill, vasten tahtoaan värvätty maanviljelijä jolla on kaksi oikeaa kättä, torahampaat ja oikkuileva jalkaproteesi, vierailee seikkailujensa aikana mm. pullotettujen aivojen planeetalla, robottiorjien planeetalla, sekä törkeän räikeässä mutta jännittävässä Alien-pastississa zombievampyyrien planeetalla, kiskoen viinaa ja huumeita suruunsa aina kun mahdollista, ja saaden välillä maistaa rakkauden suloista hedelmää, ennen kuin se kiskaistaan tylysti pois hänen ulottuviltaan.
Kaiken aikaa Bill on pelkkä pelinappula galaktiset mittakaavat omaavassa sodassa, jota ihmiskunta käy rauhanomaisia loilaaja-liskoja vastaan ilman mitään muuta syytä, kuin pitääkseen aseteollisuuden rattaat pyörimässä.

Pinnaltaan höttöisen viihteellisistä vaikuttavista kirjoista onkin helppo löytää paljon syvällistäkin sanomaa, mutta sitä ei hierota lukijan naamalle. Syvällä alkoholin nakertamissa aivoissaan Bill kyllä tiedostaa että sota on väärin, mutta kaikki hänen vähäinen keskittymiskykynsä menee hengissäpysymiseen ja seksin vonkaamiseen huimien ja masentavien seikkailujen tiimellyksessä.

Olen lukenut kaikki suomennetut Bill-kirjat vähintään neljä kertaa, ja metsästänyt toistaiseksi tuloksetta suomentamattomia teoksia, koska tällaista kirjallisuutta ei olla kirjoitettu enää aikoihin.

Vaan ehkä tullaan vielä kirjoittamaan! Se on ainakin oma tavoitteeni Uusrahvaanomaisen Spekulatiivisen Fiktion kirjoittajana – kasvattaa lisää häpeämätöntä roskaviihdettä menneiden vuosikymmenien pulp-mullasta.

Barsoomin sankarit

Book publisher: A.C.McClurg, 1917Luultavasti jokainen populaarikulttuurille vähääkään altistunut tietää Tarzanin, apinoiden kuninkaan. Tarzanin luojan Edgar Rice Burroughsin scifiluomukset – Mars-sarja, Pellucidar-sarja ja Venus-sarja – sen sijaan saattavat olla tuntemattomia jopa scifin harrastajille. Syy tähän lienee suomenkielisten painosten loppuminen jo aikoja sitten eikä uusia ole otettu. Tämä artikkeli keskittyy Mars-sarjaan, johon kuuluvia kirjoja on 11 kappaletta. Kirjat ilmestyivät ensin jatkokertomuksina lehdissä ja ne julkaistiin myöhemmin varsinaisina kirjoina.

Mars-sarjan pääasiallinen sankari John Carter on Yhdysvaltain sisällissodassa konfederaation puolella taistellut kapteeni, joka siirtyy yllättäen mystisellä tavalla Marsiin. Marsin pienemmän painovoiman ansiosta Carterin voimat ovat paikallisiin verrattuna moninkertaiset ja hänestä tulee marsilaisten ihailema sotasankari. Ei Carter muutenkaan mikään tavallinen ihminen ole, sillä hän ei muista nuoruuttaan ja on elänyt kolmikymppisen miehen näköisenä ilmeisesti satoja vuosia, koska useat sukupolvet ovat kutsuneet häntä Jack-sedäksi. Kuolemakaan ei pysäytä Carteria sillä palattuaan maapallolle ja kuoltuaan hän siirtyy takaisin Marsiin. Poukkoilulle planeettojen välillä tai pitkälle elinajalle ei anneta missään kirjassa mitään järkevää selitystä, John Carter nyt vaan on mystinen mies.

Mars, johon Carter päätyy on kuoleva planeetta, jonka asukkaat pysyvät elossa vain ilmaa tuottavien tehtaiden avulla ja jota paikalliset kutsuvat Barsoomiksi. Asukkaisiin kuuluu vihreitä nelikätisiä marsilaisia sekä erivärisiä kaksikätisiä ihmismäisiä olentoja. Punaiset marsilaiset ovat teknisesti kehittyneimpiä ja sivistyneimpiä kun taas valkoiset, keltaiset ja mustat marsilaiset ovat enemmän tai vähemmän taantuneita pahiksia. Näiden lisäksi Marsia kansoittavat mm. kenguruihmiset ja rapumaiset olennot, jotka kiinnittyvät ihmisten päiden tilalle voidakseen ohjata heidän kehojaan. Paikallinen Darwin lienee tullut hulluksi yrittäessään selvittää marsilaisten evoluutiota. Marsilaiset eivät ole ulkonäöstään huolimatta ihmisiä, sillä lisääntyminen tapahtuu munimalla. Marsilaiset pystyvät kuitenkin lisääntymään maapallon ihmisten kanssa, sillä Dejah Thoris pyöräyttää John Carterille munia, joista kuoriutuvat lapset saavat nimikseen Carthoris ja Tara.

Teknologian puolella marsilaiset ovat kehittäneet ilmatehtaiden lisäksi lentoaluksia, radiumpistooleja sekä kloonattuja ihmisrobotteja. Koska ensimmäinen Mars-sarjan kirja A Princess of Mars (julkaistu suomeksi nimillä Marsin prinsessa ja Marsin sankari) on kirjoitettu jo 1912, tieteellinen osuus saattaa vaikuttaa nykylukijasta enemmänkin fantasialta. Pitää kuitenkin muistaa, että tuohon aikaan tiedemiehetkin ajattelivat Marsissa olevan älyllistä elämää. Esimerkiksi Percival Lowell yritti todistaa Marsin kanavien olevan älykkäiden olentojen rakentamia kastelujärjestelmiä.

John Carterin seikkailut eivät yritäkään olla mitään muuta kuin viihdyttävää eskapismia, jota voidaan kutsua Miekka & planeetta -fantasiaksi tai avaruusromanssiksi. Ainoa Mars-sarjasta löytyvä vakavampi kannanotto mihinkään lienee marsilaisten uskonnon paljastuminen huijaukseksi Marsin jumalat -kirjassa. John Carter on urhoollinen sankari, joka ei kaihda taisteluja ja joka tietenkin saa puolisokseen paikallisen prinsessan Dejah Thorisin. Tosin koska Mars on sotainen paikka, Dejah Thoris ei ole mikään perinteinen pelastajaa odotteleva pelokas neito vaan enemmänkin marsilainen Xena. John Carterin paras ystävä puolestaan on vihreä marsilainen Tars Tarkas, joka nousee John Carterin avulla vihreiden marsilaisten kuninkaaksi, tietenkin huikeiden seikkailujen ja suurten taistelujen jälkeen. Myöhemmissä kirjoissa pääosissa ovat mm. John Carterin poika Carthoris ja tytär Tara, mutta vauhti ei siitä hidastu.

Burroughsin Mars-sarja on innoittanut useita myöhempiä scifi-kirjailijoita, kuten esimerkiksi Ray Bradburyä ja Arthur C. Clarkea. Myös James Cameron on tunnustautunut John Carter -faniksi. Onkin ihmeellistä, ettei Mars-sarjasta ole vielä tehty kunnollista elokuvaa. Tähän mennessä filmille on päätynyt vain halvalla tehty rahastus nimeltä Princess of Mars, mutta vuonna 2012 pitäisi valkokankaille saapua Walt Disneyn ja Pixarin yhteistyötä oleva John Carter of Mars. Tästä elokuvasta ei ole paljoa muuta ennakkotietoa herunut kuin että se perustuu ensimmäiseen kirjaan A Princess of Mars. X-Men Origins: Wolverine -elokuvassa Gambiittina esiintynyt Taylor Kitsch John Carterina hieman epäilyttää, mutta Lynn Collins vaikuttaa kieltämättä sopivalta Dejah Thorisin rooliin.

URS-henkiset kirjoittajat löytänevät Mars-sarjasta valtavasti inspiraatiota, mutta valitettavasti tutustumista hankaloittaa Mars-sarjan huono saatavuus. Yksittäisiä kirjoja saattaa hyvällä onnella löytää antikvariaateista, mutta hinnat ovat melko korkeita. Englantia osaavien onneksi Burroughsin scifikirjoja saa ulkomaisista verkkokaupoista melko edullisesti ja osa löytyy myös Project Gutenbergista. Hyvällä onnella saattaa jostain divarista löytää myös Marvelin John Carter -sarjiksia. Toivottavasti tuleva elokuva innostaa jonkun kustantajan ottamaan kirjoista uusintapainoksen.

Next Uudemmat artikkelit